Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 | 9 |
10 |
11 |
12
XIV LUKU.
Hirvien hirnunta kuutamolla.
Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja
taeydellae teraellaeaen moekin akkunasta, kun Miranda oli valmiina
laehtoeoen. Haen otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vaehaeisiae
kaloja taeyiksi.
"Missae ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.
"Niitae pidaen ontossa puussa jaerven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta
aelae ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" haen
lisaesi teraevaesti, kun nuori mies tarttui rihlaansa.
Taemae laski sen sukkelasti taas luotaan.
"Mutta yoellae, Miranda!" haen koetti vastustella.
"Oletko varma siitae, ettei ole vaaraa?"
"Aelae tule sitten, jos pelkaeaet!" impi vastasi murhaavasti ja astui
ulos valoon ja kylmaeaen kirpeaeaen ilmaan.
Taavi tuota pikaa oli haenen rinnallaan vaelittaemaettae sen enempaeae
pilkasta, joka sopi haeneen vaehemmaen kuin kehenkaeaen muuhun mieheen.
Mirandan toisella puolella tallusteli koempeloe Kroof, immen hyvaeilevae
kaesivarsi kaulallaan.
"Me emme viivy kauaa, aeiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli
tullut oveen.
Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentae askelta Kroof aekkiae
seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda
mitaeaen suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan naeillae
yoellisillae retkillae, joille impi laehti sillae paeaellae ollessaan.
Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa haenen virkansa ja etuoikeutensa?
Haen, Kroof, ei aikonut suostua mihinkaeaen jakoon. Parempi jaeaedae
sinne, missae haentae tarvittiin.
"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitae karvoista. Mutta
mustasukkainen karhu oli itsepaeinen. Se pyoersi ympaeri ja laehti
tallustamaan moekin ovea kohti. Mirandaa harmitti.
"Jaeaekoeoen sitten!" haen huudahti, kaeaensi kasvonsa metsaeae kohti ja
hymyili entistae ystaevaellisemmin nuorelle Taaville. Kroof
kieltaemaettae oli sangen harmillinen.
"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin haen uskalsi
naeyttaeaekaeaen. "Se jaeae aeitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."
"Kroof naeyttaeae ajattelevan, ettae minae olen sen omaisuutta!" sanoi
Miranda miettivaeisenae. "Minae pidaen siitae enemmaen kun mistaeaen
muusta maan paeaellae aeitiae lukuun ottamatta; mutta minae en saa
pilata sitae, kun se tyhjaestae suuttuu. Eihaen sovi, ettae se rupee
kadehtimaan, kun minae olen sinulle ystaevaellinen, Taavi! Minae olen
sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitaeisihaen sen
tietaeae, ettet sinae ole minulle mitaeaen sen rinnalla; vai mitae?"
"Tietysti", myoensi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten haen
viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestae
kesystae karhusta--sen henkisistae, siveellisistae ja ruumiillisista
ominaisuuksista,--jonka eraes kylaen tukkimiehistae omisti. Aihe olikin
viisaasti valittu ja sillae oli se vaikutus, ettae Miranda tunsi
itsensae melkoista vaehemmaen vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se
haenessae heraetti semmoisen ajatuksen, ettae ihmisten maailman ja
aarniometsaen vaelillae ehkae sittenkin saattoi olla jonkinlaista
ymmaerrystae.
Kun kuutamoinen aukea jaei heidaen taakseen, niin tavotteli kuun
aavevalo heitae pitkillae sormillaan siellae taeaellae hajoavien
lehvaekaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva saede jaei
taakse ja he astuivat lauhaan pimeaeaen. Taavi huomasi mieluisaksi,
vaikka vaelttaemaettoemaeksi pakoksi pysytellae laehellae Mirandan
kyynaerpaeaetae, jopa niin ettae kosketti haenen hamettaan, sillae
eivaet haenenkaeaen tottuneet eraemiehen silmaensae alussa huomanneet
mitaeaen. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen teraevaenaekoeinen,
astui sukkelaan ja epaeroeimaettae, ikaeaenkuin keskipaeivaellae ja
sileaetae tietae.
Mutta pian Taavinkin silmaet tottuivat ja haen kykeni erottamaan
epaemaeaeraeisiae eroavaisuuksia, sekae sankempia kohtia ettae puoleksi
laepikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillae jonkun verran valoa
oli, se mikae lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta paeaesi
aarniometsaen syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista
pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia
elettyaeaen luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena haen lisaeksi oli
kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkaehermoiseksi, ettae muut
aistimet korvasivat sen mikae naeoestae puuttui. Haen naeytti
paremminkin tuntevan kuin naekevaen petaejaen ja koivun runkojen taeyden
aineen, kun kasvot olivat tulleet niistae kaesivarren mitan paeaehaen.
Ja sammalen alta haen tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun
juuriverkko laehestyi puuta, johon se kuului. Haenen sieraimensa
erottivat petaejaen, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvaelle
tuoksuvan dirka puun heidaen niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon
laeheisyyden haen vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan
haenellae vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka
olivat pehmeaet kuin untuva sammalella, ja haenen omaa raskaampaa, mutta
taiten masennettua astuntaansa, ei metsaessae kuulunut mitaeaen, lukuun
ottamatta epaemaeaeraeistae kuisketta, joka oli niin heikkoa, ettae se
saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun
kihinaeae. Haen ei virkkanut sanaakaan, sen enempaeae kuin Mirandakaan.
Hiljaisuus oli niin juhlallista, ettae aeaeni olisi kuulunut
loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyae rinnalla kompastelematta
ja pahaa aeaentae aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen
etevaemmaen johdon alaiseksi.
"Sinun taeytyy nyt naehdae minunkin puolestani, sinae ihmeteltaevae
Miranda, sillae en enaeae pysy rinnallasi!" haen kuiskasi immen korvaan.
Kun impi niskassaan tunsi haenen hengityksensae vienon laemmoen, niin
kulki haenen ruumiinsa kautta vaeristys, joka kerrassaan haemmensi;
mutta immestae se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan
kaesivarteen sangen hellaevaroen, itseaeaen vaehaen tukeakseen, ja
melkeinpae haemmaestyi sitae, ettae impi sen salli. Taavi oli kuitenkin
siksi viisas, ettei kiinnittaenyt taehaen suosion osotukseen liian
suurta huomiota. Haen paeaetteli itsekseen, ettae Miranda, joka ei ollut
kylaen tyttoejae, ei sillae tarkottanut niin mitaeaen.
Aekkiae he naekivaet aivan edessaeaen kaksi kalpeata hehkuvaa silmaeae,
jotka olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon
pujoteltua kaettae merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa.
Eikae Taavia sillae hetkellae haluttanut kaipailla mitaeaen.
"Ilves!" haen kuiskasi immen korvaan.
"Ei, pantteri!" mutisi Miranda vaelinpitaemaettoemaesti suoraan
eteenpaein astuen. Taavi ei, taemaen pelottavan sanan kuullessaan,
asianhaaroihin naehden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei
ole hyvae pimeaessae kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmaet vaipuivat
salaperaeisesti maata kohti ja peraeytyivaet Mirandan edelleen astuessa;
ja muutaman sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja
katosivat.
"Millae ihmeellae sinae saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi
melkein kammolla.
"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja taemae oli haenestae, vaikk'ei
Taavista, aivan riittaevae selitys.
Ei puhuttu sen enempaeae. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan
henkeaeaen pidaetellen. He olivat kumpikin omituisen saehkoeisen tunteen
ja odotuksen jaennityksessae. Taavin sormet immen kaesivarrella levaeten
vaereilivaet kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidaen vierestaeaen
kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhaeaeltae hehkui
heitae kohti kaksi pientae valopistettae, jotka olivat aivan
laehekkaein. Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivaet, ettae se oli
pesukarhu, eivaetkae sanoneet mitaeaen. Kauempana he aekkiae tapasivat
aavemaisen hohtavan olennon, joka oli aivan heidaen tiellaeaen. Se oli
melkein miehen mittainen. Taemae aavemainen valo kasvoi ja katosi
heidaen silmaeinsae edessae. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa
sitae hengeksi, joka oli laehetetty heitae varottamaan, ettae
heittaeisivaet yrityksensae kesken. Mutta he tiesivaet, ettae se vain
oli laho koivupoekkoe, joka oli alkanut hehkua fosforivaloa. Heidaen ohi
kulkiessaan Taavi murti siitae palasen ja hienonsi sen, ja sen sinervae
valo tarttui vaehaeksi aikaa haenen sormiinsa kuin haju.
Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etaeaempaeae.
"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen aeaeni kajahteli.
"Me olemme laehellae jaerveae", Miranda kuiskasi. "Minae tunnen Uah-
huun; se asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein
perillae." Sitten kimalteli valoa, rikkinaeistae ja haaleata, kuutamon
hopeoimasta etaeisestae pinnasta. Pian tuntui kylmaen henkaeys, vaikka
oli aivan tyyni. Ja sitten he tulivat jaerven avoimelle rannalle.
Miranda irrotti paeaettaevaellae liikkeellae kaesivartensa Taavin
kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkaeae oikealle paein
kaartavaa hiekkarantaa.
"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa
nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."
"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettae?" kysyi Taavi.
"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isaesi teki minulle toissa
kesaenae haapion ja minae pidaen sitae tuon nokan takana."
Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessae loistossa
rannattoman aarniometsaen yllae. Jaervi oli tyyni kuin peili. Ranta oli
sangen sileae ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista
lovisena. Eraeaessae paikassa kasvoi kolme pajua yhdessae ryhmaessae
aivan laehellae veden reunaa, luoden laepikuultavan salaperaeisen
varjon. Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat taehaen hohtavan
hiekan keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven
pitkae taeytelaes hirnunta. Se oli syvae, soinnukas ja kauas kantava
aeaeni, se tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.
"Tuo vasta on minun mielestaeni soitantoa!" sanoi Taavi.
Mutta ennenkuin Miranda ennaetti sanoa mitaeaen, vastasi aivan vierestae
metsaen pimeydestae jyrisevae karjuva hirnaus; alusmetsaestae kuului
raskasta ryskettae ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea
patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa taehyten. Huomatessaan Taavin
ja Mirandan se paikalla hyoekkaesi niitae kohti.
"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkaen puukkonsa ja
astuen immen eteen.
"Aelae puutu asiaan, niin kaey kaikki hyvin!" sanoi Miranda teraevaesti.
"Seiso sinae tuon puun takana!" ja tarttuen haenen kaesivarteensa impi
koetti tyoentaeae haenet naekymaettoemiin. Mutta Taavi hetkisen
typeraesti vastusti.
"Houkka!" impi haenelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen taehaen
asti toimeen ilman sinua?"
Immen silmaein kiukku laevisti haenen mielensae ja sai haenet
jaerkiinsae. Taavi oivalsi, ettae Miranda tavalla tai toisella hallitsi
tilannetta, ja vastahakoisesti astui haen ison pajun taa. Se olikin
viime tingassa, sillae raivostunut elaein oli melkein saavuttanut
heidaet. Samalla jaerveltae tuleva ilman henkaeys kantoi Mirandan hajun
elaeimen sieraimiin ja sai sen epaeroeiden peraeytymaeaen. Miranda
paikalla vihelsi pehmeaesti ja astui ulos kirkkaaseen kuutamoon.
Uroshirvi tunsi haenet, seisoi aivan hiljaa, kohotti valtavat sarvensa
taeyteen korkeuteensa ja kurkotti impeae kohti pitkaentaipuisan
kuononsa, ystaevaellisesti haistellen. Sitten se laehestyi askel
askelelta immen odottaessa ja ojentaessa sitae kohti pienen kaetensae,
kaemmen yloespaein; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen, vaikka vielae
epaeillen ja puukonpaeaetae hypistellen.
Samalla kajahti taas jaerven takaa ensimaeisen hirven hirnaus. Taemae
hirvi paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympaeri, laski
sarvensa julkista taisteluunvaatijaa kohti, moelaeytti vastauksensa ja
hyoekkaesi pitkin rantaa tappelemaan elaemaestae ja kuolemasta. Kun se
oli kadonnut maentyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestae naekyviin iso
naarashirvi, joka laehti sen peraessae juoksemaan.
Miranda kaeaentyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki
suuttumukset.
"Minae vannon, Miranda!" nuori eraemies huudahti, "ettae se tyttoe, joka
saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsaen kuningatar.
Minae otan lakin paeaestaeni teidaen majesteettinne edessae!"
"Pane se taas paeaehaesi, Taavi", sanoi impi, joka ei vaehaeaekaeaen
pahastunut, "ja mennaeaen sitten siimaa laskemaan."
Niemen nokan takaa loeytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Footnote:
Taemae pohj.-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on
mustikan kaltaiset tummansiniset syoetaevaet marjat. (Suom. muist.)]
puinen kanootti eli haapio taeysin hyvaessae kunnossa. Taavi tyoensi sen
vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa
turskasiimaa, siimassa aina neljaen jalan paeaessae toinen toisestaan
neljae puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen.
Sitten haen alkoi peltiastiastaan pistaeae koukkuihin taekyjae.
"Miks'ei niin pitkaessae siimassa ole enempaeae koukkuja?" kysyi Taavi.
"Mitaepae minae pyytaeisin enemmaen taimenia kuin syoedae jaksamme?"
selitti Miranda. "Ei niitae ole hauska pyytaeae taellae tavalla,
eivaetkae ne suolattuina maistuisikaan paljon miltaeaen."
Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinae keulassa, Miranda,
ja hoida siimaasi, niin minae melon", haen sanoi.
Mutta siihen ei Miranda vaehaeaekaeaen suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi",
haen huudahti, "naemae ovat minun hommiani ja sinae olet vieras. Totta
tosiaan, minun melkein on mieleni paha siitae, kun otin sinut kanssani.
Istu nyt vaan siinae, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minae
kaesken, taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."
Nuori mies kaevi noeyraesti venhoon polvilleen, vaehaen keulan puoleen,
mutta ei niin kauas, ettae kanootti haenen suuremman painonsa vuoksi
olisi kaeynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti
peraeaen poikkituhdolle ja alkoi pistellae melallaan tarkkaan ja ihmeen
taitavasti. Kanootti aeaeneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentae syltae rannasta, kellui puinen
koho uppikiveen kiinnitettynae. Miranda pysaeytti kanoottinsa sen
viereen, huovaten aeaeneti melallaan voimallisin rannepunalluksin.
Kohossa oli ruostunut maeaerly, ja siihen haen kiinnitti siiman paeaen.
"Taemaen nokan edustalla taitaa olla syvaeae vettae", arveli Taavi.
"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvaessae
vedessae."
Taavin oli kyllae lupa lausua julki mietteitaeaen, mutta hommiin haen ei
saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun haen oli enemmaen toimen ja
haaveen kuin puheen mies, niin ei taemae osa ollut haenen mielensae
mukainen, ja haen sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kaetevaesti
siimaa lappaen toisella kaedellaeaen, toisella kaedellae taitavasti
hoiti melaansa siten, ettae kanootti liukui rantaa kohti. Haen oli liian
kiintynyt hommiinsa selitellaeaekseen niitae Taaville, mutta taemae
naeki, ettae haen aikoi kiinnittaeae siiman toisen paeaen paaluun, joka
kohosi vedestae melkein rantapiissae.
Miranda pisti nyt siiman paeaen jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja
kahden kaeden melaan kiinni kaeyden aikoi laskea rantaan, kun samalla
yhtae koukkua nykaeisi rajusti. Siima luiskahti haenen keveaen jalkansa
alta ja lappoi jaerveen sen sileaen tien. Taavi huomasi, miten kaevi;
mutta haen oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikae edes
aeaenellae tarkottamaan, ettae "enkoes minae . . ." Haen sen sijaan
kaeaentyi ja osotti kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestae,
hyoekkaeillen puoleen ja toiseen ja toisinaan aivan veden alle
sukeltaen. Jaerven lasimainen peili meni rikki. "Sinae jo sait kalan,
Miranda", haen huudahti voitonriemuisena; ja haenen ilmeinen intonsa
kokonaan lauhdutti Mirandan harmin. Pari kolme kertaa melalla pistaeen
impi palautti kanootin kohon luo ja Taavi sai palkkansa.
"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda kaeski, "ja nosta kala kanoottiin,
minae sillae vaelin hoidan kanoottia."
Taavi suuren molskeen ja melskeen keraellae veti venhoon suuren, ainakin
kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen pohjalle
laeiskimaeaen. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja taellae
inhimillisellae, vaikka tuimalla tavalla paeaetti sen taistelun.
Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi
paeaestellae siimaa kohosta.
"Mitae sinae nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttoe vielae otti
syoetit muista koukuista ja nakkasi ne jaerveen.
"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun taemaen saimme", impi selitti.
"Taemae kun on niin iso ja kaunis." Ja haen kaeaensi venhon keulan kohti
niemen varjoa ja omaa rantaa.
XV LUKU.
Riistapaisti.
Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, ettae haen
saattoi kaeydae pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei haen silti
huomannut Mirandan kaeyvaen haentae kohtaan paljoakaan
suosiollisemmaksi. Toisinaan impi oli ystaevaellinen, kuten alussakin,
toisinaan taas vaelinpitaemaetoen ja pilkallinen. Vain kerran haen naeki
immessae jonkun verran mielihyvaen merkkiae siitae ettae haen tuli.
Taemae tapahtui kerran, kun haen tuli metsaen laepi lumikengillaeaen
kuutamossa, lumen hajottaessa joka puolelle valoa, niin ettae polku
naekyi taajimmassa tiheikoessaekin. Aamupuhteella tullen haen yllaetti
Mirandan navetan ovella tulossa karjaa ruokkimasta. Impi punastui haenet
naehdessaeaen; ja haenen suuriin tummiin silmiinsae tuli ilme, jota ei
Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut aivan vaeaerin ymmaertaeae. Mutta
haenen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli haentae kohtaan ynseaen
vaelinpitaemaetoen koko ajan, jopa siihen maeaeraeaen, ettae Kirsti
moitti haentae epaekohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.
"Minkae minae sille voin, aeiti!" impi selitti. "Minae en tahdo haentae
vihata, mutta mitae haen on teurastajaa parempi? Haenen leipaensae on
verellae tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun haen on
taeaellae,--hajua kilttien metsaeelaeinten verestae."
"Mutta ethaen sinae kuitenkaan tahdo estaeae haentae tulemasta",
pahotteli aeiti.
"Tiedaethaen sinae itse, ettae se tuottaa sinulle iloa, kun haen joskus
kaey taeaellae", sanoi tyttoe haemaeraesti.
Taavi jatkoi kaeyntejaeaen aikaansa odottaen. Haen kaeytti joka
tilaisuutta totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin,
mikaeli haen niitae itse oivalsi, ja jaerkevaeaen elaemaenkaesitykseen
oman parhaan ymmaerryksensae jaelkeen. Haen ei tehnyt taetae
suoranaisesti, vaan keskustelussa Kirstin kanssa, jolle haenen sanansa
olivat lohdutusta taeynnaeaen. Taavi oli paeaettaenyt kumota Mirandan
ennakkoluulot eraemiehen ammattia kohtaan, joka haenen mielestaeaen oli
ainoa miehen arvoinen--terveellinen, raikas, taeynnaeaen seikkailua,
taeynnaeaen viehaetystae. Haen oli niinikaeaen paeaettaenyt voittaa
immen syvaelle juurtuneen vastenmielisyyden liharuokaan. Haen tunsi,
ettae vasta kun naemae molemmat kohdat oli voitettu, kaevisi Miranda
kyllin inhimilliseksi ymmaertaeaekseen ihmisrakkautta ja yleensaekin
inhimillisiae tunteita. Taessae luulossa haen visusti piti varansa,
ettei millaeaen tavalla kosinut; ja siten haen rakensi paremmin kuin
itse aavistikaan.
Taavi oli kylmaen aikana hyvillaeaen siitae, ettei Kroofia silloin
naekynyt ei kuulunut, sillae mesikaemmen oli omalla vaiteliaalla
tavallaan osottanut itsensae kerrassaan leppymaettoemaeksi. Taavi oli
turhaan koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvaellae
kekomehilaeishunajalla, jonka haen oli kennoineen tuonut aina kylaestae
saakka. Mutta Kroof ei tahtonut olla haenen kanssaan missaeaen
tekemisissae, ei millaeaen hinnalla; ja Taavi tunsi, ettae taemae seikka
alensi haenen arvoaan Mirandan silmissae. Haen toivoi, ettae Kroof sinae
kevaeaenae myoehaeaen nukkuisi pesaessaeaen petaejaen juurien alla.
Mutta samalla kun Taavi naein uutteraan ja oman luulonsa mukaan
viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen ja kehittaeaekseen, Miranda
aivan huomaamatta muodostelikin haentae. Rihla ja ansat alkoivat haenen
ajattelemattansakaan menettaeae viehaetystaeaen; ja haenen Kuah-Davikin
takana olevan leirinsae sanomaton yksinaeisyys alkoi peittelemaettae
tuntua ikaevaeltae. Kerran haen liian kauan viivytteli laukaustaan vain
siitae syystae, ettae ilves naeytti niin pahaa aavistamattomalta, vaikka
muutoin oli mitae parhaan matkan paeaessae, joten laukaus lopulta
myoehaestyi ja turkiskimppu siitae jaei yhtae hyvaeae nahkaa
koeyhemmaeksi. Ja ampuessaan kerran syvaeaen lumeen nuoren naarashirven
haen tunsi mieltaeaen kaeaentelevaen oudolla tavalla, kun huohottava,
verta vuotava elaein loi haeneen tuskallisen nuhtelevan katseensa.
Haenen kaetensae ei ollut yhtae varma kuin tavallisesti, kun haen pisti
puukkonsa sen kurkkuun. Taemae oli heikkous, jota haen ei tahtonut
ruveta liian tarkkaan selvittelemaeaen. Haen tiesi, ettae nuoren
naarashirven liha oli mureata ja hyvaeae, ja jaeaedytettyaeaen sen haen
ripusti sen kylmaeaen kellariinsa. Vaikk'ei haen olisi sitae
hetkeksikaeaen myoentaenyt, ei edes itselleenkaeaen, niin oli haen
kuitenkin mielissaeaen siitae, ettei karhujen kaataminen talvella
kuulunut haenen hommiinsa, sillae jos haen olisi karhun ampunut, niin
haen ehdottomasti olisi tuntenut tehneensae vaeaerin Mirandaa kohtaan.
Mutta samalla kun haen sydaemensae salatuissa syvyyksissae tunsi
taemmoeisiae tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi haenen
metsaestyksensae sinae talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen hyvin;
ketut, ilvekset ja ahmat naeyttivaet suorastaan juoksevan haenen
pyssynsae suuhun ja etsivaen haenen ansojaan kuin pakopaikkaa. Haen
tappoi oikein uhmalla, ikaeaenkuin kurittaakseen mielensae orastavaa
heikkouden itua. Mutta ei haen ensinkaeaen tuntenut entistae
mielihyvaeae naehdessaeaen nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt
muuttunut elinkeinoksi, paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvaeae
haenelle sen sijaan tuotti, kun haen naeki Mirandan ruokkivan
siivekkaeitae ruokavieraitaan--pulmusia, peukaloisia, punaisia
kaepylintuja, joukossa joku kiiltaevae variskin--niiden aamusin
kokoontuessa haenen ympaerilleen saamaan vilja--ja leipaemuru-ateriansa.
Ne istahtivat haenen hiuksilleen, olkapaeilleen, kaesivarsilleen; ja
pyoereaepaeiset lapselliset kaepylinnut nokkivat leipaeae haenen
punaisten huuliensa vaelistae; ja silloin taelloein hyppi varis
sukkelaan kylkimyyryae haenen luokseen ja vallattomasti kiskasi haentae
mokkasiinin nauhasta.
Impeae kohtaan ei tarvinnut laemmittaeae Taavin sydaentae--siellae paloi
nyt tuli, jota haen kaikesta metsaelaeisjaeykkyydestaeaen huolimatta
osasi hyvin huonosti salata--ja se laempeni lintujakin kohtaan ja niiden
kautta metsaen kaikkea turkiskansaa kohtaan, haenen katsellessaan taetae
kaunista naekyae. Haen pani merkille, etteivaet linnut vaehaeaekaeaen
pelaenneet Kirstiae, joka niinikaeaen ruokki niitae; mutta Mirandaa
kohti haen huomasi niiden osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa
kiintymystae, pyrkien kateesti koskettamaan haenen kaettaeaen, jalkaansa
tai hameenhelmaansa, kun haenellae ei ollut tarjota minkaeaenlaisia
herkkupaloja. Ja eraes toinenkin naeky talvi-illan haemaertyessae teki
haeneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat kesyttoemaet valkoiset
jaenikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin sanoivat niitae
kaniineiksi) lumen poikki moekin ovelle syoemaeaen, hyvaessae turvassa
siitae, ettei ollut kissaa eikae portimoa kintereillae. Ne tunkeilivat
immen ympaerillae ja naeykkivaet ahneesti haenen apilas- heinae-tai
porkkanatukkoaan; toiset haenen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssae
istuen ja takoen haenen hameenhelmojaan hermostuneilla
etukaepaelillaeaen, kaikki korvillaan viittoen ja empimaettae luottaen
taehaen apilakkaaseen Mirandaan.
Kevaetpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.
Haen huomasi, ettae aeidin varmat kasvonpiirteet alkoivat kaeydae
tavattoman jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistaeae oudosti esiin.
Sitten haen huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi haenen
ihonsa alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmaepielissae ja
eloisuuden puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillae
aina siihen saakka Kirsti oli ennallaan saeilyttaenyt nuoruuden eloisat
vaerit ja vivahdukset. Ja sitten haenessae ilmeni
vaelinpitaemaettoemyyttae, halua levaetae ja hengaehtaeae kesken aivan
tavallisia puunhakkuu- ja karjanruokkimistoimia. Taemae huolestutti
neitosta paljon enemmaen kuin se, ettae Kirsti pyrki yhae enemmaen
istumaan takkavalkean aeaeressae haaveilemassa, vaikka olisi ollut
tyoetaekin. Miranda tunsi kykenevaensae suorittamaan kaikki
talviaskareet ja haen tiesi, ettae aeiti, samoin kuin haen itsekin, aina
haaveili, kun sille paeaelle tuli. Mutta taemae haaveileva hajamielisyys
alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun aeiti eraeaenae aamuna, lunta
tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain puolivaeliin, antoi haenen
luoda auki kaikki polut vaehaeaekaeaen auttamatta, vielaepae
syytaekaeaen selittaemaettae tai anteeksi pyytaemaettae. Miranda ei
ollut siitae mitenkaeaen pahoillaan, kaukana siitae; mutta haen alkoi
pelaetae, pahoin pelaetae. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran
Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kaeaentyi Taavin puoleen,
pyytaeen haedaessaeaen neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui
raiviolle.
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 | 9 |
10 |
11 |
12