Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 | 7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12
Vaikka toisen pahantekijaen huomio oli taeysin kiintynyt haenen omaan
pulaansa Kirstin hurjasti kiristaeessae haentae kurkusta, niin naeki
haen kuitenkin silmaepielestaeaen taemaen mustan kummituksen ilmestyvaen
kuin murhanenkelin ja kaeyvaen haenen toverinsa kimppuun. Haenestae
Kroof oli haerkaeae suurempi. Huohottaen ja kiroten haen riistaeytyi
irti; ja sysaeten Kirstin melkein poeydaen poikki syoeksyi haen
moekistae ulos. Mies kauhistui, ettae hirvioe ehkae palaisi ulkoa ja
saisi haenet kiinni kuin hiiren loukusta, josta ei olisi ollut
mahdollista pakoon paeaestae.
Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapaeissaeaen itsekseen
myoentaeen, ettae vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa
oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessae. Miehen silmaet
olivat paeaestae pullistua, kun karhu asettui haenen eteensae.
Kiljaisten haen, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti
vihaisesti iskeae haentae rankaisevalla kaemmenellaeaen. Jos se olisi
ulottunut, niin olisi maailma paeaessyt yhdestae roistosta ja moekin
kynnys olisi tahrattu verellae. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti
tiehensae. Haen juoksi hurjasti lumilaeikkaein poikki pakenevan
toverinsa peraessae; kun taas Kroof, kaikki karvat pystyssae kiukusta,
riensi moekkiin, jossa Kirsti ja Miranda sitae syleilivaet ja kehuivat
kiitollisin kyynelin.
Kun ensimaeiseksi karkuun laehtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli
paeaessyt metsaenreunaan, niin haen pysaehtyi taakseen katsoakseen. Ei
ollut ketaeaen muuta peraessae tulevaa kuin toveri, joka vaehaen ajan
kuluttua kovasti laeaehaettaeen saavutti haenet ja tarttui haeneen
kiinni. Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeae haukkoessaan
sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillae isolla
poerhoeisellae roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin
purema haava, josta vuoti verta, ja haenen punottava poehoettynyt
kaulansa todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli paeaessyt leikistae
ilman merkkiae. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmaellaeaen.
"Onko tuommoista naehty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.
"Se oli itse paeaepiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielae! Karhu
se oli!" vastasi Bill aeaenellae, joka oli kuuluvinaan leikkisaeltae.
"Mutta suurempi kuin haerkae! Minun puolestani olkoot rauhassa!"
"Karhu tai piru, onko sillae eroa? Laehdetaeaen pois ja paikalla!"
vastasi toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmaensae naehdaekseen
auringon paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut
aurinko, jonka he naekivaet. Heidaen naamansa piteni. Ja hiukset
nousivat pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina
sanomattoman kauhun vallassa.
Aivan heidaen paeaensae paeaellae, harmaan hongan valtavalle kaltevalle
haaralle kyyristyneenae makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteaellae
kiihtyvaellae katseella. He naekivaet sen pistaevaen ulos kyntensae ja
painavan ne lujasti kaarnaan. He naekivaet sen poimuisten aerisevien
huulien kurtut ja oksalta heitae kohti kurkottavan alas painuneen
paeaen. Taemae kuva syoepyi moniaan sydaentae kouristavan sekunnin
kuluessa heidaen karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka
paeaesi kummankin kurkusta kuin yksi aeaeni, kumpikin hyppaesi syrjaeaen
kuin jaenis, ja sitten hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.
Ei kulunut kun monias tunti heidaen kylille saavuttuaan, ennenkuin
kylaellae kaikki tiesivaet Kirstin moekissae olevan kotihaltijoita,
jotka saattoivat ruveta vaikka minkae muotoisiksi, miten milloinkin
halusivat, karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi
uroshirveksi karkottaakseen pois matkamiehiae, jotka sattuivat
harhautumaan siihen kirottuun sydaenmaahan. Kylaellae oli joitakuita
harvoja taikauskoisia, jotka todella uskoivat taemaen jutun; toiset
olivat uskovinaan saadakseen puheen ainetta. Eikae siitae ollutkaan
ikaeviae seurauksia kenellekaeaen muulle kuin sille roistolle, jonka
nimi oli Bill, sillae nuori Taavi kerran monesta ajasta kylaessae
kaeydessaeaen joutui haenen kanssaan vaeittelemaeaen ja hyvaeksi lopuksi
Bill sai selkaeaensae.
XI LUKU.
Miranda ja nuori Taavi.
Taemaen jaelkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelaetae rosvoja. Kylaen
kaikkein epaeilevimmistaekin kotikutoisista filosofeista naeytti
ilmeiseltae, ettae Kirstiae ja Mirandaa ympaeroei joku salaperaeisyys ja
ettae he olivat ihmisistae eronneet viljellaekseen metsaen elaeinten
tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti kaeydae seudussa, jota
karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiae, ja ylpeaet
karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitae nuoreen Taaviin tulee,
niin ei haentae haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka naein
ystaevaellisesti muistelivat Kirstiae ja Mirandaa, vaan haen laehti
ansoineen, eraemiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta
etaeaempaenae oleviin seutuihin.
Ja niin tapahtui, ettae Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan
toisen ihmisen kuin aeitinsae seuraa. Mutta aeitiaensae haen oli niin
laehellae, ettae he molemmat ikaeaenkuin sulivat toisiinsa. Mitae
Kirstillae oli kasvatusta, mitae niukkaa, vaikka sitae kallisarvoisempaa
hengenviljelystae haen oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestaeaen
Mirandaan. Lisaeksi haentae huomaamatta kasvattivat metsaen hiljainen
kansa ja suuri aeaenettoemyys, yoetaivaiden avarat ihmeet ja tuulten
juhlamieli. Haen oli seitsemaentoista vuoden vanha, ikaeaensae paljon
kehittyneempi nainen, mutta haen oli omituinen, haenessae oli jokin
keijukaismainen tai faunimainen erikoisuus: ikaeaenkuin ihmishaahmossa
olisi elaenyt sielu, joka ei ollut paljasta inhimillistae. Haen oli
vaitelias, kesytoen, hymytoen, haenen myoetaetuntonsa ei kuulunut
ihmisille, vaan sille kesyttoemaelle vaikenevalle kansalle, joka ei
tunne hymyn suloa. Mutta pitkin vaeliajoin haen sai laulavan raton
puuskauksia; ja hellyys kaikkia kaersiviae kohtaan ja veren kammo, nekin
olivat ominaisuuksia, jotka olivat haenen seurakumppaneilleen eraemaan
elaeimille yhtae vieraita. Taemae ammottava juopa yhdessae haenen
myoetaetuntonsa ja herkaen kaesityksensae kanssa epaeilemaettae olivat
syynae siihen salaperaeiseen valtaan, joka haenellae oli metsaessae;
sillae ei haenen paeaehaensaekaeaen olisi enaeae paelkaehtaenyt
vaeistaeae pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveae. Itse ilmassa
tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille elaeimille, ettae haen oli
valtias.
Ulkomuodoltaan Miranda oli aeitinsae vastakohta, vaikka vaerit olivat
melkein samat. Miranda oli vaehaen lyhyempi keskikokoa, hoikka,
suloliikkeinen, hienoluinen, kaedet ja jalat pienet ja sirot, iholla
terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleaet
ruskotukset. Haenen upeat pronssimustat hiuksensa, joista naeytti
vaelaehtelevaen liekkejae auringonvalon niihin sattuessa, valuivat
syvaeaen leveaelle matalalle otsalle. Silmaet, joissa tuo valta
metsaekansan yli suureksi osaksi piili, kuten olemme naehneet, olivat
suuret ja tummat. Niissae oli joku omituinen laepikuultavuus, sukua
aarniometsaen varjojen taikalumoukselle. Taessae haenen katseensa
selittaemaettoemaessae kirkkaudessa oli mitae lienee ollut
epaetodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista salaperaeisyyttae kuin
taeydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa. Haenen suora ja jalosti
muodostunut nenaensae oli ennemmin suuri kuin pieni, sieraimet valppaan
herkaet erottamaan kaikki sydaenmaan tuoksut, metsaen puhtaasti elaevien
elaeinten puhtaat yksiloelliset tuoksut ja nekin sanomattoman haihtuvat
tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi tuoden tietoa vuodenajan
vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian suuri kauneuden kannalta,
ei laiha, eikae taeytelaeinenkaeaen, kirkkaan veripunainen, liikkuva ja
vaiherikas, mutta siitae huolimatta luja; ja huulien reunat olivat
taesmaellisesti muotoillut. Haenen liikkeensae olivat, samoin kuin
aeidinkin, yleensae levolliset ja hillityt, mutta taemae levollisuus
muistutti oksalla lepaeaevaeae lintua, joka on joka hetki valmiina
aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin kumpu, jonka
uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen nauha, jota Miranda
naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli tyttoenae pitaenyt,
naeytti olevan haeviaemaettoemaen hengen omituisuuden tunnusmerkki, jota
vastoin Kirstin punainen paeaehine vain oli ilmauksena siitae
intohimosta, joka haenessae ainiaan paloi levollisen pinnan alla.
Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikae sen
vuoksi ole ihme, ettae haen oli epaejohdonmukainen. Rauha, jonka haen
oli ympaerilleen luonut--tuo _Pax Mirandae_--oli niin kauan suojellut
haenen silmiaeaen katalan verenvuodatuksen naekemiseltae, ettae haen oli
kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi. Mutta siitae
huolimatta haen yhae vielaekin oli surman nuoli jaerven ja joen
taimenille. Kalastus oli haenelle iloa. Se tyydytti joitakuita julmia
esipolvilta perittyjae vaistoja, joita haen ei yrittaenytkaeaen sen
tarkemmin itselleen selitellae. Joen soitteleva sohina, matalan kosken
kuohu ja pauhu, syvaet, mustat, kiiltaevaet suvannot, joiden ylitse
lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyoerteiden synkkae
purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen--kaikki taemae
haentae viehaetti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syoetetyn
koukun tai kiiltelevaen kaerpaesen hiipivae heittaeminen, jaennitetty
odotus, siiman saehkoeiset tempoilut, maalle nostamisen jaennitys ja
riemastus ja taeplikkaeaen, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus
olivinkarvaisella sammalpatjalla! Haenen paeaehaensae tuskin
juolahtikaan, ettae naemae suvantojen kalat olivat hengittaeviae ja
tuntevia olentoja. Epaeilemaettae haen olisi vieronut kaikkia semmoisia
kaesityksiae, ettae vaeijyvaen juoksevan elementin kylmaet asukkaat
olivat haenen sukulaisiaan. Miranda oli tosiaan sangen laehellae
luontoa, ja haenen taeytyi myoes olla osallisena luonnon vastakohtain
ainaisesta taistelusta.
Astelipa Miranda myoehaeaen eraeaenae kesaeiltapaeivaenae joelta kotoa
kohti, kantaen hyvaenlaista haarukan taeyttae taimenia. Paeivae oli
laemmin ja tyyni, eikae vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta
naeissae kylmissae vesissae kala nousi vielae heinae- ja elokuussakin,
ja Mirandan taeky tai kotona solmittu kaerpaenen oli niille aina surman
tuottava viettelys. Haen kantoi saalistaan--avokitaista kahden naulan
taimenta ja puoltakymmentae pienempaeae uhria--veripunaisten kidusten
kautta leppaehaarukkaan pujotettuina. Haenen tummat kasvonsa hehkuivat,
hiukset olivat valloillaan--haen ei koskaan kaeyttaenyt hattua--ja
suurista hajamielisistae silmistae etsivaet kuvastuksiaan vaihtelevat
varjot--paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava
perho tai pieni arvokkaan naekoeinen poelloe, joka istui petaejaen
kolossa,--mutta ne eivaet naeyttaeneet naekevaen naeitae, vaan
taehystaevaen jotain niiden sisaessae tai takana olevaa.
Mutta aekkiae niiden huomion kiinnitti naeky, joka karkotti
kaukomietteet. Niiden polttopiste naeytti laehenevaen, ilme vaekevoeityi
hehkuvaksi jaennitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi haenen
nopeaan astuessaan askeleen eteenpaein ja taas seisahtuessaan hetkisen
kahden vaiheilla siitae, mitae tehdae.
Haenen edessaeaen oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana,
taeydessae paeivaepaisteessa. Sen toisessa paeaessae oli tuuheaoksainen
matala pyoekki erottautunut puunrunkojen ja metsaen kujien sokkeloista
ja peitti kappaleen maata omalla yksinaeisellae varjollaan. Taessae
varjossa nukkui maassa nuori mies, huolettomana venyen, paeae toisen
kaesivarren varassa. Pitkae, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja
jotenkin kuluneeseen sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies.
Punertavanruskea tukka oli leikattu jotenkin lyhyeksi,
vaaleankellertaevaet pitkaet ja silkkiset viikset naeyttivaet kahta
vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla. Rihla oli laeheistae puuta
vastaan pystyssae, omistajan nukkuessa joutilaan kesaeiltapaeivaen
surutonta unta.
Mutta vajaan viiden askeleen paeaessae oli mahdottoman suuri pantteri
maahan kyyristyneenae ja vahti makaajaa.
Peto oli valmiina hyoekkaeaemaeaen haenen kurkkuunsa, paikalla kun haen
vaehaenkaeaen liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiae. Haentae suoraksi
ojennettuna ja jaeykkaenae, paeae hiukan sivuun kaeaennettynae se siinae
kyyroetti,--suuret valokkaat silmaet niin tuikeasti kiintyneinae varmaan
saaliiseen, ettei elaein edes huomannut Mirandan aeaenetoentae
laehestymistae.
Tytoen mielestae makaaja oli mitae ihanin ilmestys, kaunis samaan
elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu,
taikka auringonlaskun ruskot ja helmiaeisvaerit--mutta vieraampi olento
haenelle kuin metsaen kaikki tuttavat elaeimet. Kuitenkin haenessae
syttyi omituinen suojeleva viha, kun haen ajatteli taemaen
mieltaekiinnittaevaen olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka
verenhimoinen ja rohkea pantteri oli, ja vavisten haen pelkaesi, ettae
makaaja unessa kaeaentyisi, taikka liikahuttaisi jaeseniaeaen. Haen
astui aivan nukkujan viereen ja kiinnitti elaeimeen haemmentaevaen
katseensa.
"Pois paikalla!" haen tuimana kaeski ja teki kaeskevaen kaedenliikkeen.
Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epaeilemaettae olivat sangen
niukat, mutta kaedenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen.
Kaedenliikkeen se ymmaersi taeydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmaestae
silmaeaen ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta
ylivaltaa vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko kaeytoes muuttui.
Se nousi kyyristyneestae asennostaan, haentae vaipui, jaennitys raukesi,
se vilkaisi taapaein olkansa yli, kaeaentyi sitten ja tallusteli hiipien
matkoihinsa. Juuri sen laehtiessae mies saepsaehtaeen heraesi, nousi
istumaan, loi Mirandaan ihmettelevaen katseen, huomasi poistuvan
pantterin ja tavotti rihlaansa.
Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen haenen kaetensae ja
esineen vaeliin haen aekkiae kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa
salamat.
"Kuinka te uskallatte--ampua sitae!" haen huudahti vaerisevaellae
aeaenellae.
Mies oli hypaennyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun
ja nolouden valloissa. "Mutta sehaen aikoi hypaetae minun paeaelleni!"
intti haen.
"Niin kyllae", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepae ei hypaennytkaeaen!
Eikae teillae ole mitaeaen syytae ampua sitae!"
"Miks'ei se hypaennyt?" kysyi nuorukainen.
"Minae karkotin sen. Jos minae olisin pelaennyt teidaen ampuvan, niin
minae olisin antanut sen hypaetae teidaen paeaellenne", vastasi tyttoe
kylmaesti.
"Entae miks'ei se hypaennyt teidaen paeaellenne?" kysyi muukalainen,
jonka teraevaet harmaat silmaet alkoivat saeteillae, kun haenelle
vaehitellen tilanne selvisi.
"Entaepae ellei se uskaltanut--eikae olisi tahtonutkaan!"
"Minae aavistan", sanoi vieras ja ojensi kaetensae, hymyn lieventaeessae
haenen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttae, "ettae te varmaan olette pikku
Miranda."
"Minun nimeni _on_ Miranda", impi vastasi, vaelittaemaettae ojennetusta
kaedestae; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitae, joka tulette
taenne minun metsaeaeni ystaeviaeni tappamaan."
"En karvaakaan niistae hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena,
vaikka haentae samalla naurattikin. "Mutta olenhan minaekin
ystaeviaenne, Miranda! Olin ainakin ennen."
Haen astui askeleen laehemmaeksi, ojentaen yhae rukoilevaa kaettaeaen.
Miranda peraeytyi ja pani kaetensae selkaensae taa. "En tunne teitae",
haen intti, taellae kertaa kuitenkin enemmaen itsepaeisyydestae kuin
vihamielisyydestae. Vanhat muistot olivat alkaneet elaeae unhotetuissa
aivosoluissa.
"Te olitte ennen nuoren Taavin ystaevae", sanoi nuorukainen kiihkeaesti
kuiskaavalla aeaenellae. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat
vaikuttaa haenen kauan haeiritsemaettae olleeseen vereensae.
Tyttoe paikalla ojensi kaetensae avomielisen ystaevaellisesti. "Oi, nyt
muistan!" haen sanoi. "Kauan olette meidaet unohtaneet, eikoe niin?
Mutta vaeliae siitae. Tulkaa mukanani moekille, niin tapaatte aeitini ja
saatte illallista."
Taavi punastui mielihyvaestae taemaen kutsun saadessaan.
"Ystaevaellinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi haen; ja
vaehaen syrjaeaen poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda naeki aseen,
niin haenen uusi ystaevyytensae jaehmettyi ja haenen suuriin silmiinsae
tuli moittiva kiilto.
"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", haen aekkiae pyysi,
ojentaen kaeskevaesti kaetensae.
Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan naekoeisenae, vaikka haenen
pitkaein kellervaein viiksiensae alla vaeraehtikin hymyn henkaeys.
Mirandaa ei vaehaeaekaeaen huvittanut kirotun aseen paino sen enempaeae
kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli haenelle paeaeasia.
"Minae kannan sen", haen jyrkaesti huomautti. "Ottakaa te naemae", ja
ojentaen haenelle taimenhaarukan haen kaeaentyi polulle.
Taavi seurasi haentae, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti
itseaeaen jaetaettaeen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu
mitaeaen johonkin aikaan. Immen vaistomainen myoetaetunto miestae
kohtaan, jonka suojaksi haen oli niin taeperaellae hetkellae ilmestynyt,
hukkui nyt vihamielisyyteen haenen ajatellessaan miehen murhaavaa
ammattia. Jyrkaellae mielipahalla haen otaksui haenen suvaitsevan, mutta
samalla halveksivan haenen ystaevyyttaeaen piilevaeae kansaa kohtaan.
Haenessae hehkui takautuva saeaeli kaikkia niitae elaeimiae kohtaan,
jotka eraemiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat
pyydystaeneet. Ansa oli Mirandan silmissae sietaemaetoen hirmu. Eikoe
haen kerran pienenae tyttoenae naehnyt ilvestae--tiesi vaikka olisi
ollut Ganner itse--joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei
ollut vielae aivan kuollut,--se oli tehnyt kuolemaa monta paeivaeae.
Silmaet olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja
turvonneena roikkui kieli irvistaevien leukojen vaelistae. Miranda oli
paikalla naehnyt, ettae elaeintae oli mahdoton auttaa; ja haen olisi
kidutuksen paeaettaenyt, jos haenen pienet kaetensae olisivat tienneet,
miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana haenen taeytyi paeta
koko paikalta, ja tuntikauden haen oli vavissut ja itkenyt silmaensae
kyynelettoemiksi. Sitten haenen mieleensae oli tunnonvaivain keraellae
juolahtanut, ettae se kamala kieli varmaan kaipasi vettae, ja haen oli
juossut takaisin laekkituopilla kantaen taetae lohduttavaa juomaa; mutta
haen oli saapunut naehdaekseen, ettae elaein oli juuri henkensae
heittaenyt. Se tuskallinen ajatus, ettae haen ehkae olisi voinut
lieventaeae sen viimeisiae hetkiae, mutta oli jaettaenyt sen
tekemaettae, syoevytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi haenen
sydaemeensae; ja nyt taemaen uljaan ansamiehen, haenen lapsuutensa
hyvaen ystaevaen haenen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi
haenen mieleensae julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmaen
haenen sydaemensae paatui taetae miestae kohtaan siitae uhkaavasta
tunteesta, jonka haenen ilmapiirinsae toi mukanaan,--epaemaeaeraeisestae
vaarasta, joka vaani haenen koko elaemaenjaerjestystaeaen,
myoetaetuntojaan, tyytymyksiaeaen ja rauhaansa.
Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvaelle epaesuosion kylmaeaen virtaan
ja huolestuneena pohti mielessaeaen, eikoe olisi keinoa paeaestae
takaisin neitosen hymyn paeivaepaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla
kuiskasi haenelle, ettae Mirandan viha liittyi haenen pyssyynsae ja
osaksi haen kaesitti haenen vastenmielisyytensae eraemiehen koko
ammattia vastaan. Haen kiihkeaesti toivoi voivansa haenet sovittaa; ja
aeaeneti astuessaan metsaen tuoksuvissa haemaerissae salakaarroissa,
poikki taeplaeisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden
vyoehykkeitten,--haen kauas taehtaeaevaellae mielenmaltilla kutoi
suunnitelmiaan. Kuvaavaa haenen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli,
ettei haenen mieleensaekaeaen vaelaehtaenyt semmoinen sovinto, joka
olisi kaesittaenyt pyssyn ja ansain hylkaeaemisen ja inhimillisemmaen
ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitae ja keinoja haen nyt
mielessaeaen pohteli, millae voisi taivuttaa Mirandan omaan
kaesityskantaansa. Haen tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitae
selvaesti julkilausuakseen, ettae koko luonto kannatti haenen
pyrkimystaeaen saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin
neidon kanta oli yksinaeinen, vielaepae haentae uhkasi suuri
itsepetoksen vaara omassa sydaemessae.
Vaiteliaisuus oli hyvaeae politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli
vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitae. Mutta naisena Miranda piti
vielae enemmaen siitae ettae toinen oli vaiti. "Te olette metsaemies,
eikoe niin?" haen lopulta kysyi paeaetaeaen kaeaentaemaettae.
"Niin olen, Miranda."
"Ja ansapyytaejae myoes?"
"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."
"Ja teistaekoe on hauska tappaa elaeimiae?"
"Niin kyllae, Miranda, ainakin toisia niistae; niin aina, ja taeytyyhaen
niitae tappaa, ettae elaeisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevaet,
toisiaan tappavat, ettae itsekukin elaeisivaet ja se on ainoa
elaemaenlaatu, joka minulle mallaa--kaukana metsissae, pimennoissa ja
hiljaisuudessa, siellae on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja
siellae kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmaerrae."
Taavi sulki suunsa aekkilujaan taemaen harvinaisen tunteenpurkauksen
paeaetettyaeaen. Ei ollut ketaeaen muuta, jolle haen olisi siihen saakka
naein ilmilausunut ihastustaan eraemiehen elaemaeaen; ja nyt Miranda,
joka oli aekkipaeaetae kaeaentynyt aivan ympaeri, katsoi haeneen
omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitae ymmaelleen;
ja taemaen katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, haen pelkaesi
puhuneensa tyhmyyksiae. Siitae huolimatta Mirandan aeaenessae nyt oli
vaehemmaen kylmaekiskoisuutta, vaikk'eivaet sanat olleetkaan
rohkaisevia.
"Jos teitae huvittaa elaeimien tappaminen", haen sanoi hitaasti, "niin
ei teille ole taeaellae paikkaa. Ehkae sitten onkin parempi ettette tule
meidaen moekillemme ensinkaeaen."
"Ei minua haluta tappaa teidaen elaeimiaenne, ei millaeaen muotoa",
Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitae pitaeen kun minae kuulin,
kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystaeviae, olen tarkkaan
pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkae kertaakaan ole virittaenyt
ansaa Kuah-Davikin laakson taelle puolelle. Mitae naeihin elaeimiin
tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi
karvaakaan ainoankaan selaestae, sen vannon!"
"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minae itse tappaisin teidaet",
haen kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan;
"taikka usuttaisin Kroofin teidaen paeaellenne", haen lisaesi ilon
vaelaehdyksen aekkiae kirkastaissa haenen kasvojaan ja kauniisti
tummentaessa haenen silmiaeaen, niin ettae Taavi oli aivan
huumauksissaan haenen sulostaan. Mutta haen saeilytti kuitenkin siksi
jaerkensae, ettae neidon uudelleen polulle kasvonsa kaeaentaeessae
aelysi saaneensa luvan kaeydae haenen kerallaan.
"Kuka on Kroof?" kysyi eraemies noeyraesti ja astui aivan immen
rinnalle, vaikka polussa juuri sillae kohtaa oli leveyttae vain yhdelle.
"Paras ystaevaeni", vastasi Miranda. "Saatte naehdae haenet moekillae.
Mutta kyllae teidaen on paras pitaeae varanne, kun Kroof on saapuvilla,
sen voin vakuuttaa!"
XII LUKU.
Nuori Taavi raiviolla.
Loppumatkalla--sitae kesti astua tunnin verran--ei Mirandan ja Taavin
kesken vaihdettu monta sanaa; sillae aarniometsillae on se ominaisuus,
ettae puhuminen niissae kuuluu joutavanpaeivaeiseltae. Kun ihmiset
vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden laepikuultavassa
haemaeryydessae, niin heidaen ajatuksensa pyrkivaet vaihtumaan
aeaenettoemyyden ja myoetaetunnon tietae, elleivaet jaeae aivan
vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitae muutoin
lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Haen oli
haeneen siihen maeaeraeaen kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen
harvinaista tyhjyyttae matkan varressa.
Piilevae kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsaestaejaen
laesnaeolo taeytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden taerkeimpaeaen
puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyaemiseen, ei taellae kertaa ollut
luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmae oli mukana. Vieras oli
samanlainen kuin haenkin--ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa
muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkaesivaet,
ettae haen pettaeisi heidaet kaltaiselleen kumppanille. Siitae syystae
ne varovaisina pysyttelivaet syrjaessae--jaenis ja piikkisika, kettu ja
ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsaehiiret mennae
livistivaet hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, ettae puun koko
vahvuus oli haenen tyoemaansa ja Mirandan silmaein vaelillae. Ainoastaan
huoleton utelias sepelpyy jaei koivun oksalle istumaan aivan polun
paeaelle ja odotti uteliaana heidaen laehestymistaeaen, kunnes se
aekkiae havahtui pelon vaistosta ja haetaeaentynein siivin pakeni kautta
vaehenevien kaartojen. Petaejaen haarassa pieni ruskea poelloekin
naksautti nokkaansa ja kaehisi huolestuneena naeiden molempien astuessa
sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki naemae merkit, jotka toisissa
mielialoissa olisivat kovaaeaenisesti muutosta ennustaneet, jaeivaet nyt
Mirandalta huomaamatta. Haen vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia,
ja ne taeyttivaet kokonaan haenen mielensae.
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 | 7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12