Aarniometsan sydan

C >> Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12

Vaikka Miranda olikin hyvaessae turvassa Kroofin holhouksen alaisena,
niin saattoipa haenelle niin nuorella iaellae kuitenkin olla onneksi,
ettae haentae oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillae
metsaekansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin
suojeluksesta olisi ollut sangen vaehaen apua. Jos Miranda olisi
laehtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkae olisivat
tavanneet mehilaeispuun. On epaeiltaevaeae, tokko Kroofkaan
oveluudessaan olisi aelynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestaenyt
hyoekkaeystae mehilaeispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi
tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitae olisi ollut, ettae
Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen.

Siinae ahtaassa piirissae, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli
kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispoekkoejae, ja Kroof keksi
moniaana iltapaeivaenae niistae yhden. Se oli siitae kovin mielissaeaen.
Taessae oli tilaisuus naeyttaeae Mirandalle jotain sangen hyvaeae ja
haenen terveydelleen ehtoisaa. Heraetettyaeaen lapsen huomion se repaesi
lahon puun hajalleen aivan sydaentae myoeden ja alkoi sitten litkiae
suuhunsa sekae kiehuvia muurahaisia, ettae niiden keraellae mehukkaita
toukkia. Taemaepae vasta oli herkkua, mutta ymmaertaemaetoen Miranda
juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmaellaeaen. Se kuitenkin
soei muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jaelkeen
se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkaeae ripitystae, ettae muka
muurahaiset eivaet kelvanneet syoetaeviksi ja ettae oli sangen julmaa
repiae auki niiden pesiae ja varastaa munat. Siinae ei tietenkaeaen
ollut vastavaeitteille sijaa, kun Kroof ei vaehaeaekaeaen ymmaertaenyt,
mihin tyttoenen oikeastaan taehtaesi; mikae kysymyksen alaiseen asiaan
naehden oli sangen valitettava seikka.

Vaikka Mirandalla nykyaeaen oli noin sanoaksemme metsaen
kansalaisoikeudet, niin ei haen kuitenkaan ollut oikein ystaevyyden
kannalla kenenkaeaen muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien
kanssa, jotka asustivat moekin katossa. Miranda naeki metsaen elaeimet
nykyisin sangen laeheltae, ja ne kulkivat asioillaan haenen naehtensae
vaehaeaekaeaen arkailematta. Ne kaesittivaet, ettae oli aivan suotta
ruveta haenen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka
ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka taeydelleen
ympaeristoeoensae sulautuneet, niin tiesivaet ne haenen kirkkaitten,
vakaitten, ystaevaellisten silmaeinsae oivaltavan kaikki heidaen
hommansa kauttaaltaan. Taemae oli niille alussa huolestuttava salaisuus.
Kuka oli tuo nuori olento--nuoruuden aelyaeae kaikkein alkeellisinkin
havaintokyky--joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi
haepeaeaen niiden perintaetiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto
samalla sanoi, ettei haen ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpae ne
sallivat haenen naehdae kaikki hommansa peittelemaettae, samalla kuin
karttivatkin haentae jonkinlaisella huolellisella pelolla.

Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivaet,
ettei paisti silloin taelloein ollut Kroolille vasten mieltae, mutta
ettei se viitsinyt suurta vaivaa naehdae sitae saadakseen. Taemaen
metsaen vaehemmaen kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyae turvallisen
matkan paeaessae sen ankarasta kaemmenestae; muutoin ne tunsivat
turvallisuutta sen laeheisyydessae. Kaikki muut paitsi ei jaenis--se
tiesi, ettae Kroof piti sitae ja sen pitkaekoipisia lapsia erikoisena
herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannaeoet. Miranda
ihmetteli, miks'ei haen koskaan naehnyt jaeniksistae merkkiaekaeaen
ollessaan Kroofin keralla kaevelemaessae. Toisinaan haen tosin naeki;
mutta aina pitkaen matkan paeaestae ja vain vilaukselta. Kroof ei
naeissae tilaisuuksissa naehnyt jaenistae ensinkaeaen; ja Mirandalle
pian selvisi, ettae haen naeki tarkemmin kuin piilevae metsaekansakaan.
Naemae saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, ettae olivat aivan
hiljaa alallaan, taikka tekivaet itsensae naekymaettoemiksi; mutta
Mirandan silmae armotta erotti punaruskean ketun kellervaen ruskeasta
lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla haen myoes
erotti liikkumattoman paehkinaenakkelin puunrungon nystyraestae, maassa
piilevaen metsaekanan jaekaelaeisestae kivestae, metsaehiiren
kiertyneestae ruskeasta lehdestae, kyyristyvaen ilveskissan
taeplaeisestae oksasta. Piilevae kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa
haenelle suosiotaan siten, ettei ollut haenestae tietaevinaeaen, joka
taas osotti heidaen luottavan siihen, ettae saisivat haenen puoleltaan
olla rauhassa. Ne pysyivaet vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta
haenen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi paehkinaenakkeli
nousta maennynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten
suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia
toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta
puuta muutaman jalan matkassa Mirandan paeaestae; hoikka ruskea kaerppae
tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia haenen hiljaisesta
laesnaeolostaan vaelittaemaettae, koiras-sepelpyy [Footnote:
Amerikkalainen pyy (_Bonasa umbellus_), joka on tunnettu
siipivaeristyksiensae aikaansaamasta omituisesta soitinpaeristyksestae.
Nimensae se on saanut kaulassaan olevasta seppeleestae. (Suom. muist)]
huoletta paeristellae kelopuun latvassa, kunnes ilma oli taeynnaeaen sen
kerskumisen vienoa paerinaeae, ja sen puolikasvuiset sikioet rohkenivat
poelyytellae itseaeaen huoleti autiossa muurahaispesaessae raivauksen
paeivaenpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka
jaelleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut
pitkaen kuusen latvaan asumaan aivan moekin taa, pysyi epaeluuloisena
kokonaan erillaeaen Mirandasta. Ne usein keskustelivat haenestae
karkealla kielellaeaen, joka kuului vielae pahemmalta taessae
aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivaet haenen tuttavuuttaan Kroofin kanssa
kerrassaan luonnonjaerjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden
perikuvia ne olivat taeysin vakuutettuja siitae, ettae Mirandalla oli
muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviae niiden
ymmaertaeae; ja ne sen vuoksi kunnioittivat haentae suunnattomasti.
Mutta eivaet ne haeneen luottaneet. Arat sadelinnut [Footnote: Pohjois-
Amerikan musta- ja keltanokkaisia kaekiae sanotaan sadelinnuiksi. (Suom.
muist.)] sitaevastoin luottivat haeneen ja viheltelivaet toisilleen
pitkaeveteisiae alakuloisia kutsuaeaeniaeaen, jotka tietaevaet sadetta,
vaikka haen seisoi niistae vain muutaman askeleen paeaessae ja tuijotti
niihin koko voimallaan; ja taemae oli kerrassaan ennen kuulumaton
suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia
soittelemaan, jos joku on niin laehellae, ettae naekee. Niitae saattoi
olla kolme tai neljae, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita
kadanssejaan milloin missaekin raiviolla; mutta Kirsti ei naehnyt niitae
edes vilaukselta, vaikka haen monesti syvae kaiho sydaemessaeaen
kuunteli, kun niiden etaeiset aeaenet vaereilivaet kautta kastehelmin
laehestyvaen haemaeraen.

Vain kerran Miranda sinae vuonna enaeae naeki pantterin. Se tapahtui
kuukausi sen jaelkeen kuin haen oli Kroofin tavannut. Haen oli
yksinaeaen aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan
laepikuultavaan hiljaisuuteen, naehdaekseen, voisiko haen erottaa
sieltae mitaeaen. Ja se, mikae sieltae naekyi, sai haenen pienen
sydaemensae oikopaeaetae kurkkuun syoeksaehtaemaeaen. Siellae oli
pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen paeaessae; se makasi matalana
kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti haeneen silmaet raollaan. Kotvasen
kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseaeaen suurella varmuudella,
tyoensi ulos kynsiaeaen ja kaiveli niillae, aivan samoin kuin tavallinen
kissa tekee itseaeaen oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti,
niin ettae Mirandan mielestae suu olisi voinut revetae korviin saakka ja
ettae saattoi katsella suoraan sisaeaen pedon suureen punaiseen
kurkkuun. Sitten peto keveaesti astui alas puunrungolta--sille puolelle,
joka oli Mirandasta etaeimpaenae, ja asteli pois sen naekoeisenae, ettei
sitae muka haluttanut ruveta juttuihin.

Taenae samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesaenae Miranda ensikerran
tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren
ilveksen. Sanomattakin selvae, etteivaet ne olleet samassa seurassa.
Eraeaenae aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenae
risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympaerille, haen aivan
kyynaerpaeaensae vierestae kuuli aeaenekkaeaen paerskaeyksen. Pahoin
pelaestyen haen paeaesti pienen huudon yloes katsoessaan ja samalla
jotain hyppaesi aidalta poispaein. Haen naeki kirkkaan ruskean paeaen
komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmaeae, jotka
lempeinae ihmetellen katsoivat haeneen.

"Voi kaunis sarvas, pelotinko minae sinua?" tyttoe huudahti, tuntien
vieraan naekemistaeaen kuvista; ja haen tyoensi pienen kaetensae aidan
raosta tervehtiaekseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan
vuoksi, mikae haenellae oli kaulassaan, ja silmaeili sitae vakaasti
puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli
haenen kaettaeaen hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne
herkaesti. Se antoi tytoen hyvaeillae sileaetae turpaansa ja piti
paeaetaeaen aivan hiljaa tytoen kaeden sitae kosketellessa. Sitten joku
tavaton aeaeni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinae laehellae
multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin tyoe eteni, toi haenet
navetan nurkan takaa naekyviin. Haenen paeaessaeaen leiskui tulipunainen
liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti paeaensae korkealle,
tuijotti ja naeytti lopulta paeaettelevaen, ettae taemae ilmestys oli
vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien
silokaviollaan se pyoersi ympaeri ja juoksi pois metsaeaen.

Mirandan tuttavuus Gannerin, [Footnote: "Ganner" (gander) oikeastaan on
kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa,
tehtiin ikaevaemmissae oloissa.

Mikko vasikka, joka oli kaiken kesaeae kasvanut erinomaisesti, oli
paeivisin kytkettynae paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin
kolmisenkymmenen sylen paeaehaen metsaen reunasta. Vaehaen laehempaenae
moekkiae oli pitkae pensaisto mustaa vatukkaa, [Footnote: _Rubus
nigrobaccus_, jolla on mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja
elaemaenlankaa, [Footnote: _Clematis_. (S. m.)] muodostaen taajan
tiheikoen, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen
hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Taeaellae haen leikki
kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun aeiti oli monen
eekerin takana tyoessae aivan raivauksen toisella reunalla.

Mikko makaili eraeaenae paeivaenae yhdentoista aikaan ennen puolta
paeivaeae niin laehellae moekkiae kuin lieka myoeden antoi, kun tyttoe
naeki oudon elaeimen tulevan ulos metsaestae ja pysaehtyvaen sitae
katselemaan. Elaein oli harmahtavan ruosteen ruskea vaeriltaeaen,
mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtae suuri kuin
Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin
saeaeriin. Naamataulu oli aivan ympyriaeinen, silmaet pyoereaet ja
palavat, teraevaekaerkisten korvien paeaessae pitkaet kankeat mustat
tupsut ja leuan alla julman naekoeinen vaaleanruskea poskiparta, joka
oli kuin ulospaein harjattu. Haentae oli vain kuin paksu, poikki hakattu
ruskea tynkae. Elaein katseli varovasti joka puolelle ympaerilleen;
kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jaeaedessae vaehaen korkeammalle
eturuumista ja pehmeaesti astuen kulki suoraan Mikkoa kohti.

Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin aelysi se kuitenkin, ettae
tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, koempeloet
saeaeret leveaellae hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmaet
paeaessae pyoerien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan.
Kurkusta kohosi pitkae kimakka avun ja haedaen moelaeys.

Sen moelaeyksen merkityksestae ei saattanut olla epaeilystae. Se sai
Mirandan silmaenraepaeyksessae laehtemaeaen leikkihuoneestaan.
Seuraavassa silmaenraepaeyksessae tilanne oli haenelle selvillae.
"Aeiti! Aei-ti-ii!" haen huuti minkae aeaentae paeaesi ja lensi rakasta
Mikkoaan puolustamaan. Ilves taemaen odottamattoman sekaantumisen
johdosta pysaehtyi siihen paikkaan. Miranda ei naeyttaenyt kovin
pelaettaevaeltae, eikae se haetaeaentynyt vaehaeaekaeaen. Mutta haen
naeytti niin tavattomalta--ja tuo kirkas punainen juova haenen
kaulassaan saattoi merkitae jotain, jota se ei ymmaertaenyt--ja jotain
luonnotonta siinae vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun
noin nuori olento osotti niin haeikaeilemaetoentae rohkeutta. Sekunniksi
tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin
kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssae, ja
omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan
kasvojenilmeen. Mutta ei se epaeroeinyt kuin lyhyen hetken. Selvillaeaen
siitae, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jaelleen laehestyi ja
entistae nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei haenelle onnistunut
pelottaa sitae pois, ei muuta kuin kiersi kaesivartensa Mikon kaulan
ympaeri ja parkaisi.

Sen parkaisun olisi pitaenyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen
poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisaeksi oli
vaelissae moekkikin aeaenen kaerkeae tylsentaemaessae. Mutta sen
kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielae ymmaersivaetkin
Mikon moelaeyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae oli kaukana,
toisella laitumella. Kirsti naeki sen haetaeaentyneenae juoksevan
aitoviertae yloes ja alas ja luuli kaerpaesien sitae kiusaavan. Mutta
aivan pensastiheikoen takana makasivat molemmat haeraet, Paeivae ja
Taehti, miettivaeisinae maerehtien paeivaellispurujaan. Kumpikin oli
raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun
Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Paevaen rautionkarvainen paeae
pensastiheikoen nurkan taa, haetaeaentyneenae udellen. Gannerin
naehdessaeaen se pysaehtyi, pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi
kovaa ja pudisteli paeaetaeaen suurta urhoollisuuttaan osottaakseen.
Heti sen peraestae tuli mustan ja valkoisen kirjava Taehti. Mutta sillae
oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla
Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkaet suorat sarvet,
ilmaan lensi kirjava haentae ja raivosta moelisten se hyoekkaesi.

Laiha haerkae oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei
ollut vatsaa. Vihaisella aerinaellae, joka paljasti Mirandalle hirmuiset
hammasrivit sangen punaisessa suussa, se kaeaensi heitae kohti
haennaentynkaensae, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyoekkaesi
metsaeaen pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkaein takajalkain
nakellessa sitae poispaein kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkae
viiden sekunnin kuluttua se jo oli naekymaettoemissae puitten seassa; ja
Taehti, ylpeaenae puhisten ja haentaeaensae vinkkuroiden kuopi maata
Mirandan ja Mikon edessae.

Miranda se sinae paeivaenae nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillae
niin se sanoi", haen jaelkeenpaein kertoi aeidilleen, "kun Taehti tuli
ja ajoi sen pois."

VIII LUKU.

Kirves ja sarvet.

Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimaeinen. Mutta
vuodenajan ehtiessae tuli yhae enemmaen lintuja ruokittavaksi, sillae
Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinae talvena
yhtae vahvalta, eikae pakkanen ollut yhtae ankara. Pantterit eivaet
tulleet yoellae kattoa repimaeaen. Mutta sattui muutamia tapauksia,
jotka saivat sekae Mirandan ettae Kirstin erikoisesti muistelemaan
taetae talvea ennen monia muita.

Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle
kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta paeivaeae
kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniae. Molempien
haerkaein, Taehden ja Paeivaen kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissae
vaeleissae. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitae sarvellaan, mutta
Wapiti hyppaesi syrjaeaen kuin vietereillae, polki kahdesti maata
silitetyillae etukavioillaan ja ojensi niitae kohti sarviensa
neljaetoista keihaeaenkaerkeae. Mutta se jaei uhkailuihin. Mustan ja
valkoisen kirjava lehmae sitae vastoin naeytti suuresti ihailevan
Wapitia, vaikka taemae vastasi sen ihailuun mitae ylvaeimmaellae
vaelinpitaemaettoemyydellae. Eraeaenae paeivaenae Miranda antoi sen ja
molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja taemaen
mieluisan tuttavuuden jaelkeen ne kaikin kolmen seurasivat haentae
suoraan moekin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin peraessae kulkemaan,
mikae taetae miellytti ja hyvitti enemmaen kuin haen tahtoi Mirandalle
myoentaeaekaeaen. Haen tarjosi elaeimille monta kylmaeae tatarpiirakkaa,
ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitae, olivat ne saajista mitae
iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repaeisivaet holhokit
itsensae irti naeistae iloista ja muuttivat muille laitumille.

Kevaetpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdae Ten-Tinen, uljaan
karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka haen oli pikimaeltaeaen naehnyt
edellisenae talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa
keralla hitain viivytyksin etelaeae kohti. Ne olivat vaesyneet
syoemaeaen kuivaa sammalta ja jaekaelaeae paljailla mailla, jotka olivat
raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen
ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat
etelaempien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eraeaenae aamuna,
ennenkuin karjaa vielae oli ulos laskettu, Miranda naeki Ten-Tinen
ilmestyvaen metsaestae ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan
poikki. Sen omituisen latuskat lehtimaeiset sarvet olivat takakenossa
olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpaein. Taemae asento oli
kaikkein paras metsaen laepi kuljettaessa; sarvet eivaet silloin
takertuneet kiinni. Keskeltae otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista
sarvista kaksi leveaetae latteata kaemmenmaeistae sakaraa, paeaesarvien
omituista kasvannaista. Karibulehmaet, joiden sarvet olivat melkein
yhtae komeat kuin uroon, vaikka otsalisaekettae vailla, seurasivat
kantapaeillae. Niiden vaeri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen
keltainen, aivan toinen kuin Wapitin laemmin ruskea karva. Kulkiessaan
navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitae suuresti viehaetti, ja
seisahtui maistelemaan sitae. Kirstin heinaet miellyttivaet suuresti
koko karjaa. Niiden hyvaellae maulla syoedessae Miranda hiipi ulos
tuttavuutta tekemaeaen. Haen otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain
tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan laehestyessae Ten-
Tine kohotti kaunista paeaetaeaen ja katsoi haeneen uteliaasti. Jos
olisi ollut kiima-aika, niin se epaeilemaettae olisi paikalla haastanut
haenet taisteluun elaemaestae ja kuolemasta. Mutta nyt se oli
hyvaeluontoinen ja utelias, paitsi milloin naeki suden, pantterin tai
ilveksen. Tuo pieni olento naeytti vaarattomalta, ja kieltaemaettae
haenessae oli jotain aivan erikoista. Mikae oli se kiiltaevae esine,
jota haen piti edessaeaen? Ja mikae oli se toinen kirkas esine, joka
haenellae oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syoemaestae ja katseli
tyttoeae kiinteaesti, paeae epaeroeivaessae asennossa, harteita
hiukkasen alempana. Karibulehmaet vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta
niitae enemmaen huvitti tyydyttaeae naelkaeaensae kuin uteliaisuuttaan.
Ne mielellaeaen jaettivaet asian Ten-Tinen selvitettaevaeksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka haen oli
oleskellut metsaekansan keskuudessa. Yksi oli, ettae kaikki piilevae
kansa pelkaesi ja paheksui jyrkkiae liikkeitae. Niiden itsensae
kaeyttaeytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistae aina liikkui
sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivaet nopeuden ja
haetaeilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttae ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne
pakenivat vihollistaan. Ja kaeyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittaenytkaeaen kulkea oikopaeaetae Ten-Tinen luo
ja vaekirynnaekoellae paeaestae sen tuttavuuteen. Haen varovaisesti
pysaehtyi kymmenkunnan askeleen paeaehaen, kurkotti sitae kohti vatiaan
ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Haen kun ei taitanut
karibuitten kieltae, niin taeytyi koettaa aeaenen saevyllaeaen ilmaista
hyvaet aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla laehemmaeksi, eikae sen
uteliaisuus kestaenyt moista pettymystae. Mutta sitae epaeilytti,
epaeilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epaeroeidessaeaen
jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat,
leveaemmaet, koempeloemmaet ja vaehemmaen silitetyt kuin Wapitin, sillae
ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain
kuin soiden ja loeyhaen lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat
olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kaerki.

Askel askeleelta se tuli laehemmaeksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli
jotain, joka siinae heraetti luottamusta. Lopulta se oli kyllin
laehellae koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylaehuulellaan. Se
naeki, ettae vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja
Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja poellaehti joka suuntaan, jopa
jotkut jyvaet tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peraeytyi
takaisin paein hieman saeikaehtaeen. Sitten se nuoli huulensa ja maku
oli siitae miellyttaevae. Ja sen turpa palasi takaisin
mieltaekiinnittaevaeaen maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti
se nuoli suuhunsa kaikki, mitae siinae oli.

"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellaesti moittien ja juoksi takaisin
tupaan enemmaen tuodakseen.

"Eikoehaen Saunders olisi vihainen", haen ajatteli itsekseen, "jos se
tietaeisi ettae minae annan sen tatarta taelle kauniille sarvaalle?"

Ten-Tine seurasi laehellae haenen peraessaeaen haistellen uteliaana
punaista nauhaa, joka oli tytoen kaulassa. Kun Miranda meni tupaan
tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla haenen mukanaan, mutta sen
sarvet olivat liian leveaet ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi
kiireellae, katsoi yloes haemmaestyksellae, kun iso paeae pimitti oven.

"Voi sinua lapsi parka!" haen huudahti; "aivanhan sinae tuot kaikki
metsaen elaeimet taenne meidaen kanssamme asumaan."

Haen ei kuitenkaan kieltaenyt Ten-Tineltae muutamaa kourallista
tattaria, vaikka taemae puhalsi toisen puolen lattialle, niin ettae
haenen taeytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syoenyt ja
huomasi, ettei enempaeae annettaisi, niin se vastahakoisesti peraeytyi
ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa
koetteeksi lasiruutuakin vastaan.

Sattuipa niin, ettae Ten-Tineae ja sen pientae joukkoa olikin naelaen
himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivaet
ne siitae mitaeaen tienneet. Neljae isoa harmaata metsaesutta oli niiden
jaeljillae. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla
viisaatkin, eivaetkae halunneet hyoekaetae koko lauman kimppuun, ne kun
tiesivaet, ettae karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat
tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistae muusta laumasta, uuvuttaakseen
sitten sen yksinaeaen. Monta paeivaeae ne olivat jaelkiae seuranneet ja
taellae ajalla saaneet tyytyae hyvin niukkaan muonaan; nyt niitae kalvoi
sekae naelkae ettae viha. Metsaestae ulos tullessaan ne naekivaet viisi
karibulehmaeae navetan luona syoemaessae, Ten-Tineae ei missaeaen.
Tilaisuus oli liian harvinainen, jotta sitae olisi voitu jaettaeae
kaeyttaemaettae. Ne kaikin paeaettivaet nyt hyoekaetae. Rinnan kaikki
neljae laihaa sutta laukkasi aeaeneti lumen poikki, pitkaet harmaat
kuonot kurtussa, valkoiset hampaat irvissae, harmaan ja valkoisen
kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja laskien, poerhoeiset haennaet
suorana peraessae.

Karibulehmaet naekivaet viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi
sekunniksi ne jaeykistyivaet haemmaestyksestae. Sitten ne sukkelaan
juoksivat piiriin, peraet yhteen tyoentaeen, kaikki sarvet ulospaein
ojentaen. Se oli sukupolvien tarkkaa perittyae sotakuria.

Ilman muuta aeaentae kuin syvaesti huohottaen, laeaehaettaeen sudet
hyppaesivaet hyppynsae, koettaen paeaestae taemaen pistinmaeisen
sarviaidan paeaelle. Kaksi singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmaen
puoleksi piiristae ulos ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen
niskaan ja olisi sen lopettanut, ellei laehin naapuri olisi tuikannut
sutta niin tuimasti kylkeen, ettae se kimakalla raehaehdyksellae
hellitti hampaansa. Mutta neljaes susi huomasi piirin heikon kohdan. Se
typerae nuori lehmae, jonka kimppuun se hyoekkaesi, pillastui paikalla
pelosta. Se syoeksyi piiristae pois ja pakeni. Seuraavassa
silmaenraepaeyksessae susi oli sen kurkussa kiinni.

Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppaesivaet muutkin sudet sen
kimppuun. Muut lehmaet, puolustusasentonsa saeilyttaeen, katselivat sen
haetaeae jotenkin vaelinpitaemaettoeminae, epaeilemaettae ne olivat
sitae mieltae, ettae siinae tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani
parempaa loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi
yhdellae silmaeyksellae, oli asiasta toista mieltae. Sille taemae tyhmae
nuori lehmae oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli
puoleksi maeaekinaeae, puoleksi mylvinaeae, se hyoekkaesi apuun.
Ensimaeinen susi, jota se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja
palasi tappeluun ontuen ja hyvin vaehaellae innolla. Seuraavan se tuhosi
molemmilla etujaloillaan, taittaen kerrassaan pedon selaen. Muut kaksi
paikalla purivat kiinni sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas
hyppien pystyyn ja takajaloilleen nousten teki sankarillisia
ponnistuksia karistaakseen ne irti kyljistaeaen, jotta voisi puskea ja
iskeae kavioillaan. Verta vuotava lehmae sillae vaelin koempi jaloilleen
ja pakeni takaisin urhoolliseen piiriin, joka hieman vastahakoisesti
enaeae avautui. Taestae niitae ei pidae moittia liian kovasti. Sillae
karibuitten silmissae nuorikko oli tehnyt suurimman kaikista rikoksista,
kun oli rivistae paennut ja jaettaenyt koko karjan tuholle alttiiksi.

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12