Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 |
3 | 4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12
Taemae kyllae kaevi paeinsae Kroofin kotona ollessa; mutta emon
kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimaeinen asia. Sen
se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvaellae piilevaen
vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun taeytyi olla yksin.
Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikaevae mahdollisuus, ettae
kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin laehdoen ja tilaisuutta hyvaekseen
kaeyttaeen pistaeisi poskeensa sangen hyvaenmakuisen paistin, imevaen
karhunpenikan.
Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiae, penikka huolellisesti
haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui
kaivelemaan. Naein se sai tietaeae, mistae etsiae taerkkelyspitoisia
juuria, joista karhu kevaeaellae niin suureksi osaksi elaeae. Se oppi
tuntemaan taerkeaet erot makeitten maapaehkinaein ja arumin polttavan
katkeran juurimukulan taikka intianinauriin vaelillae, ja se oppi
jaerven rehevillae rantaniityillae tallustellessaan erehtymaettae
kaivamaan mukulapavun [Footnote: Amerikkalainen hernekasvi (_Apios
tuberosa_), jolla on syoetaevaet juurimukulat. (Suom. muist.)]
ravitsevia juurimukuloita. Se keksi myoes minkaelaisia vanhoja kantoja
sitae piti hajottaa, kun mieli saada paraiksi hapahko vahvistava annos
metsaemuurahaisen toukkia. Kesken naeitae vakavampia toimia se aina
ennaetti emonsa jaloissakin telmimaeaen taikka takajaloillaan
rattoisasti tepastelemaan. Pian sille naeytettiin sekin, miten piti
loeytaeae mehilaeisten puu ja ryoestaeae niiden makeat aarteet saamatta
silmiaeaen puhkaistuiksi; mutta juuri taellae kohdalla metsaen
haemaeraet onnettaret sallivat taemaen iloisen lapsinaeytelmaen esiripun
laskea muistukseksi siitae, ettei kuoleman lakia voitu lieventaeae edes
ison mustan karhun hyvaeksi.
Ensimaeiset retkensae penikkansa keralla Kroof teki raivion
ympaeristoeoen, jossa Miranda toisinaan naeki molemmatkin. Tyttoe
riemastui penikan naehdessaeaen niin suunnattomasti, ettae haen luopui
tavallisesta vaiteliaisuudestaan metsaen kansaan naehden ja aeidilleen
kertoi somasta kiiltaevaestae pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso
koira oli tuonut mukanaan. Ainoa seuraus oli, ettae Kirsti antoi
haenelle tuiman varotuksen.
"Koira!" haen huudahti ankarana; "enkoe minae sanonut sinulle, Miranda,
ettae se on karhu? Karhut enimmaekseen ovat vaarattomia, jos antaa
niiden olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin
paha. Muista nyt, mitae minae sanon. Pysy minun luonani, elaekae mene
liian likelle metsaen reunaa."
Ja niinpae Mirandaa joku viikko siitae eteenkaesin vartioitiinkin sangen
ankarasti, jottei haen lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen
kanssa tekemisiin.
Kesaellae Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielae pitemmillae
retkillae. Pientae elaeintae naemae kiertelyt ensin ikaevystyttivaet ja
vaesyttivaet, niin ettae toisinaan se heittaeytyi selaelleen
vaaleanpunervat tallukset taivasta kohden, muka vastaan pannakseen,
eikae suostunut kulkemaan askeltakaan edemmaeksi. Mutta huolimatta sen
lystikkaeaen pienen mustan kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmaein
pyynnoestae vanha Kroof sitae nuhdellen toeni kunnes se hyppaesi pystyyn
ja oli kyllaekin tyytyvaeinen, kun paeaesi matkaa jatkamaan.
Rasituksista se vaehaen laihtui, mutta kaevi paljon kiinteaemmaeksi, ja
pian se iloisella mielellae laehti pisimmillekin retkille. Ei mikaeaen
sitae vaesyttaenyt ja retken jaelken se ajoi kaniineja taikka portimoita
taikka muita vikkeliae elaeimiae, kunnes emonsa pilkallisista
mielenilmauksista aelysi naeiden yritysten turhuuden.
Naemae laajat vaellukset todella sen kehittivaetkin niin ettae siitae
naeytti tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun
puolesta; mutta nepae myoes olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi
pysynyt kotona,--mutta ei siitaekaeaen olisi ollut suurta apua, sillae
juuri kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsaekansan kesken.
Ne olivat eraeaenae paeivaenae kahden loeytoeretkellae kaukana
naapurilaaksossa--Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi
hyvin vaillinaisesti. Paeivaen ollessa puolessa Kroof kaevi levolle
pieneen viileaeaen notkoon laehteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp
tupp-tippui_ viheriaeltae kallion pykaelaeltae. Mutta penikka se
vaesymaettae laehti muutaman kymmenen sylen paeaehaen tutkimaan eraestae
viidakkoa tosin kyllae naekyvistae poistuen, mutta ei hetkeksikaeaen
niin kauaksi, ettei aeaeni olisi kuulunut.
Viidakon laehettyvillae sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa
vetaevae haju. Se ei ollut vielae koskaan lyhyellae elontiellaeaen
haistanut mitaeaen taehaen verrattavaa, mutta erehtymaetoen vaisto
kuiskasi, ettae se oli sangen hyvaeae syoedae. Tunkeutuen viidakon
kautta sitae kohti se loeysikin hajun laehdoen. Kaltevan
hirsirakennuksen alla oli pala kellertaevaen valkoista lihaa, jonka
paeaelle oli paksulta sivelty tumman punaisen ruskeata--ja voi minun
paeiviaeni! kuinka hyvaelle se lemahti! Se oli viettelevaesti pistetty
kaksihaaraisen puutakin paeaehaen. Penikan korvat kohosivat paljaasta
ahmimishalusta tavallista korkeammiksi ja leveaemmiksi. Herkaet
sieraimet menivaet kurttuun sen haistellessa taetae houkuttelevaa
loeytoeae. Se paeaetti hiukan maistaa sitae ja sitten laehteae emoa
hakemaan. Mutta se oli vaehaen liian korkealla, jotta siihen olisi
maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillae
valkoisilla hampaillaan, kaevi siihen kiinni pehmeillae
etukaemmenillaeaen ja ripusti siihen koko painonsa vetaeaekseen sen
alas.
Kroof viileaessae notkelmassaan maaten kuuli pienen haetaeraeaekaeyksen,
joka katkesi kamalan aekkiae. Siinae samassa se suuren ruhonsa kera
hurjan haedaen valtaamana syoeksyi alusmetsaen laepi aeaentae kohti. Se
loeysi penikkariepunsa aivan litteaeksi rutistuneena loukun valtavien
hirsien alla, kiiltaevae paeae ja toinen kaemmen surkeasti esiin
pistaeen, pieni punainen kieli sijoiltaan vaeaentyneitten leukain
vaelistae roikkuen.
Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydaemessaeaen,
ettae lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa raivossa
se ei tahtonut sitae tunnustaa. Se alkoi mielettoemaesti repiae isoa
hirttae--niin suunnaton kappale pantu niin vaehaeistae olentoa
tappamaan--ja niin ihmeteltaevae oli sen kynsien ja jykevaein etujalkain
voima, ettae se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,
sieraimet ja surkeasti muljottavat silmaet; silitteli sitae kevyesti
kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen paeaellae. Se hieman kohotti
paeaetae kaemmenellaeaen ja hyvaeili sitae kahta hartaammin, kun se
hervottomasti putosi syrjaeaen. Sitten se jaeaehtyi kylmaeksi. Taemae
oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta. Se herkesi
hyvaeilyistae, jotka olivat niin voimattomat laempoeae palauttamaan
pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa se
kaeaentyi hitaasti ympaeri kaksi kertaa, ikaeaenkuin vedoten johonkin
voimaan, josta sillae oli epaemaeaeraeinen aavistus; sitten se
kuolleeseen enaeae vilkaisemattakaan ryntaeili kautta metsaen kuin
mieletoen.
Kaiken yoetae se vaelsi ilman paeaemaeaeraeae sinne ja taenne alisen
Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitae, kautta
seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkaeaen
huomiotaan kiinittaenyt; ja puolen paeivaen aikaan se seuraavana
paeivaenae jaelleen huomasi olevansa aarniometsaessaeaen, ei kaukana
raiviosta. Se karttoi kaukaa kiertaeen vanhaa pesaeaensae, joka oli
juurakon alla ja lopulta heittaeytyi maahan uupuneena ja, imemaettoemaet
nisaet ankarasti pakottaen, kaevi kaatuneen hemlokin taa levolle.
Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heraesi lapsen huutoon.
Se paikalla tiesi, ettae se oli Mirandan aeaeni; ja kun se tavalla tai
toisella liikutti sen mieltae, niin se vaivoistaan huolimatta nousi
yloes ja kulki hiljaa aeaentae kohden.
VI LUKU.
Mirandan pyhitys metsaelle.
Sinae samana paeivaenae, heti puolisen jaelkeen, Mirandan laehdettyae
ulos viemaeaen muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut
jonkinlaisen pyoertymys kohtauksen. Kaiken aamupaeivaeae oli kuumuus
haentae rasittanut tavattomasti, vaikk'ei haen ollut siitae
tietaevinaeaen. Nyt astioita pestessaeaen haen aivan vasten tapojaan
pudotti niistae yhden lattiaan. Raeiskaeys sai haenet havahtumaan.
Mielipahalla haen huomasi, ettae se oli Mirandan pieni kirjava lautanen.
Sitten kaikki musteni haenen silmissaeaen. Haen toein tuskin paeaesi
vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopaeaetae kuin
pyoertynyt. Taetae mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta
tuntia ja joka luultavasti pelasti haenet jostain ankarasta taudista.
Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopaeaetae aeitinsae luo. Haen
sensijaan vaelsi kohti synkkaeae kuusimetsaeae, joka oli yhdellae kohtaa
moekin takana hyvin laehellae. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien
runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan
valaistuksen.
Mirandan kirkas silmae huomasi, ettae jotain liikkui harmaitten suorien
runkojen vaelissae.
Haen piti siitae sangen paljon. Se oli haenestae merkillisen paljon
kissan naekoeinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitae haen oli
kylaessae naehnyt, jalat korkeammat ja haentaeae vain ihmeellinen paksu
tynkae. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan
pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, taeynnaeaen pieniae
vaaleampia pilkkuja. Sillae oli korvien nipussa suorat harjastoeyhdoet
samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellae,--ne vain
eivaet olleet likimainkaan niin silmaeaen pistaevaet kuin viimeksi
mainitun; ja kuutamopyoereaen naaman ilme oli samalla sekae vihainen
ettae arka. Mutta selvaestikin se oli kissa; ja Mirandan sydaen
kaeaentyi sen puoleen sen istuessa siinae metsaen siimeksessae tarkaten
ihmislasta haaleilla silmillaeaen.
"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyvaeillen ojensi
sitae kohti kaetensae ja juoksi metsaeaen.
Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes haen oli tullut kymmenen
askeleen paeaehaen; sitten se kaeaentyi ja juoksi kauemmaksi
pimentoihin. Paeaestyaeaen melkein naekymaettoemiin se pysaehtyi,
kaeaentyi ympaeri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta.
Sitae ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt
kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeaesti toivoi saavansa kiinni
kauniin mirrinsae, kunnes elaein jaelleen vihaisesti kahahtaen kaeaentyi
ympaeri ja hyoekkaesi pois. Pettyneenae, vaikkei silti masentuneena
Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vaehillae
muunnoksilla, kunnes haenen suuret silmaensae olivat taeynnaeaen
himmentaeviae kyyneliae ja haen oli vaehaellae maahan vaipua
uupumuksesta. Ilkeae kissa leikkiin vaesyneenae eikae enaeae nauhankaan
vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan
itkemaeaen.
Mutta haen ei ollut niitae lapsia, jotka pitaevaet paljon melua
pienestae pettymyksestae. Ei kulunut kuin mutama minuutti, ennenkuin
haen hyppaesi pystyyn, kuivasi silmaensae pienien nyrkkiensae
selkaepuolella ja laehti oman luulonsa mukaan suoraa paeaetae kotia
kohti. Alussa haen juoksi, arvellen aeidin varmaan kaeyvaen levottomaksi
haenen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun haen ei tullutkaan aukealle niin
pian kuin oli luullut, niin haen pysaehtyi, katseli sangen huolellisesti
kaikki ilmansuunnat ja kaeveli edelleen kaiken aikaa varoen. Haen
kaeveli ja kaeveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkaen matkan, ettae
olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennaettaenyt. Haenen jalkansa
huojuivat, ja sitten haen avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan.
Haen tiesi eksyneensae. Yht'aekkiae aarniometsae, metsae johon haen oli
halunut, metsae, jonka pimeyttae haen ei ollut koskaan pelaennyt,
muuttui yksinaeiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Haen puhkesi
aeaenekkaeaeseen itkuun.
Taemae se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peraeaemaeaen. Mutta
sen kuulivat toisetkin korvat.
Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa--
vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain aeaentae kohti.
Vaikka sen jaesenet naeyttivaet vankoilta, kaemmenet suurilta hoikkaan
ruumiiseen ja pieneen litteaeaen julmaan paeaehaen verraten, niin olivat
sen liikkeet siitae huolimatta aeaenettoemaet ja keveaet. Ja jokaisella
matalaan kyyristyvaellae mutkikkaalla askeleella haentae hermostuneesti
saetkaehti. Huomatessaan itkevaen lapsen se pysaehtyi ja alkoi sitten
laehestyae vielae entistae hiipivaemmin, kyyristyen niin matalaksi,
ettae vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkaellae paeinvastaiseen
suuntaan kuin haentae. Se ei saanut aikaan vaehintaekaeaen aeaentae,
mutta Mirandan herkissae aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli,
ennenkuin se oli paeaessyt aivan hypyn matkan paeaehaen. Tyttoe lakkasi
itkemaestae, vilkaisi aekkiae ympaerilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan
katseensa sen palaviin viheriaeisiin silmiin. Ja vaikka haen olikin vain
pieni pelaestynyt yksinaeinen lapsi parka, niin oli haenen vakaassa
katseessaan kuitenkin jotain vaehaeistae, mitae lienee ollut, joka teki
elaeimen levottomaksi. Tyhjae synkkyys, tieto siitae, ettae oli eksynyt,
se oli saanut Mirandan pelkaeaemaeaen. Elaeintae, julmintakaan kohtaan,
haen ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka haen tiesi, ettae se oli
pantteri se julmasilmaeinen peto, joka oli haenen edessaeaen, niin
jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnae haenen
mielessaeaen.
Peto levottomasti kaeaenteli silmiaeaen tytoen vakaan katseen edessae.
Se hetken epaeroei oliko peraeltaekaeaen viisasta puuttua tuohon
pelottomaan kirkassilmaeiseen olentoon. Sitten siinae heraesi kiukku. Se
kiinnitti haeneen paeaettaevaemmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja
vihaisin nytkaeyksin pieksi haentaeaensae. Se paraillaan kiihotteli
itseaeaen lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitae katsellessa.
Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli
taetae tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja
mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten
takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jaettilaeisenae se moerisi
uhmaansa pantterille. Kun Miranda naeki "kauniin ison koiransa",--jonka
haen kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi,--vasta silloin haen naeytti
huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria saeikaehtaenyt; ja haen aelysi,
ettae oli tullut voimallinen puolustaja. Haen hyppaesi avuttomin
nyyhkytyksin ja kaetki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun poerhoeiseen
kylkeen, tarttuen molemmin kaesin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof
ei ollut huomaavinaankaan taetae rajua syleilyae, vaan mulkoili
edelleenkin uhkaavasti pantteria.
Pantteri taas oli teeskentelemaettoemaen haemmaestyksen valtaama. Se.
heitti hiipivaen, kyyristyvaen, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi
taeyteen korkeuteensa; nosti paeaetaeaen, antoi haentaensae vaipua ja
tuijotti taetae kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras
heittaeae; sillae kovan piti naelaen olla, ennenkuin pantteria halutti
mitellae voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitae paitsi haen
huomasi Mirandassa itsessaeaenkin jonkinlaista voimaa ja mahtia,
jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, ettae oli
ehdottomasti ollut vaikea tehdae hyoekkaeystae, vaikkapa tyttoesellae ei
muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmaelle saattava katseensa. Nyt se
aivan selvaeaen naeki, ettae ihmislapsessa oli jotain sangen
salaperaeistae. Pantteri paeaetti olevan parasta ilmoittaa
naaraalleenkin--joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtae voimallinen--ettei
taelle lapselle tehtaeisi mitaeaen, olipa tilaisuus mikae tahansa.
Taemaen paeaetoeksen kera se teki kokokaeaenteen ja asteli pois, paeae
pystyssae ja muina miehinae vallan. Sitae tuskin olisi tuntenut samaksi
hiipivaeksi hirvioeksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin
esiintynyt.
Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa
hyvaeillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydaen
kaeaentyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin
kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, ettae Miranda ehkae taestae
vaivasta paeaestaeisi. Mutta lapsella ei tietenkaeaen voinut olla
taestae etaeisintae aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa haen
osotti taeydellisesti kaesittaevaensae Kroofin ystaevyydenosotukset,
silitteli sitae kevein pienin kaetoesin ja supatteli sille kaikenlaisia
sulosointuisia hyvaeilyjae, joille Kroof vakavana kallisti korvansa.
Laskien sitten paeaensae karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi
aekkiae vaipui sikeaeaen uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen
uuvuttaneet.
Myoehaeaen iltapaeivaellae, lypsyajan laehestyessae, Kirsti heraesi.
Haen nousi haetkaehtaeen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa.
Akkunasta paistoi laenteytyvaen auringon saede. Haen oli levoton, kun
oli niin kauan nukkunut. Ja missae ihmeessae Miranda oli? Haen nousi
seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensae tuota pikaa varmaksi; ja
nyt haen huomasi, ettae unensa oli ollut taudin puuskaus. Haen meni
ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi haeneen
suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen
kirjava lehmae ammui lypsaejaeae; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko
vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetaeaen. Mutta Mirandaa ei
naekynyt, ei kuulunut.
"Miranda!" haen huuti. Ja sitten kovempaa--ja vielaekin kovempaa--ja
lopulta laepitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun haenelle
selvisi, ettae lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa
moekki, synkaet metsaenreunat, kaikki naeytti haenestae hetken
pyoerivaen ympaeri. Mutta vain hetken. Sitten haen tempasi kirveen
lapupoelkyn paeaestae ja varman vaiston johdolla syoeksyi sitae kuusikon
kielekettae kohti, joka oli juuri moekin takana.
Suoraan eteenpaein haen riensi, ikaeaenkuin selvaeae jaelkeae seuraten;
vaikka haenen metsaetietonsa todenteolla olivat sangen vaehaeiset, niin
ettae haen paljaan silmaennaeoen mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin
jaelkiae seuraamaan. Mutta haenen sydaentaeaen kouristi jaeaetaevae
tuska, ja haen samosi eteenpaein kuin vimmattu. Mutta sitten haen
aekkiae kallion sammalisella kummulla naeki naeyn, joka sai haenet
siihen paikkaan seisahtumaan. Haenen silmaensae ja suunsa jaeivaet auki
pelkaestae haemmaestyksestae. Sitten hirmuinen jaennitys raukesi.
Vaekevae vaeristys kaevi haenen ruumiinsa laepi ja haen tunsi itsensae
jaelleen lujaksi. Hymy kirkasti haenen kasvojensa kalvenneita
piirteitae.
"Totta tosiaan," haen mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se
ymmaertaeae elaeimiae vaehaen paremmin kuin minae."
Ja se naeky oli taemae. Kautta kuusimetsaen harmajain kaartojen asteli
valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti
silitellen sen rehevaeae turkkia. Iso elaein tuon tuostakin pysaehtyi,
ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen
haenen kaettaeaen hoikalla punaisella kielellaeaen; mutta suunta, jota
se kulki, vei suoraa paeaetae moekille. Kirsti seisoi moniaan minuutin
liikkumatta, katsellen taetae outoa naekoeae; piilostaan esiin astuen
haen sitten riensi niiden peraessae. Niin kiintyneet ne olivat
toisiinsa, ettae haen kummankaan huomaamatta paeaesi parinkymmenen
askeleen paeaehaen niistae. Sitten haen huuti:--
"Miranda, missae sinae olet ollut?"
Lapsi pysaehtyi, katsoi ympaerilleen, mutta piti vielae kiinni Kroofin
karvoista.
"Voi aeiti!" haen huuti innostuneena ja hengaestyneenae ja yrittaeen
kertoa kaikki samalla haavaa, "minae olin aivan eksyksissae--ja pantteri
juuri aikoi syoedae minut--kun taemae kiltti hyvae iso karhu tuli ja
pelotti pantterin pois--ja meidaen piti juuri tulla kotiin--ja tule
aeiti, ja puhu taelle hyvaelle kiltille isolle karhulle! Voi, elae
paeaestae sitae pois! elae paeaestae!"
Mutta Kroofilla oli taestae asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli
tyttaerekseen ottanut, eikae Kirstiae; ja se tunsi jonkinlaista
mustasukkaisuutta Mirandan aeitiae kohtaan. Mirandan vielae puhuessa
karhu aekkiae kaeaentyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jaettaeen
lapsen itku kurkkuun.
Sydaentae kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinae iltana kertoi
aeidilleen, sillae aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae
lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensae. Se
teki syvaen vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Haen
paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen
suosio. Useimmat aeidit olisivat taemmoeisessae tapauksessa joutunut
mielettoemaen pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa
laatua. Haen sitae piti vain vahvana turvana Mirandalle metsaen pahimpia
vaaroja vastaan.
VII LUKU.
Ystaevykset.
Taemaen kokemuksen jaelkeen Miranda tunsi itsensae pyhitetyksi, kuten
haen oli niin hartaasti toivonut, aarniometsaen kansan taeyteen
toveruuteen. Melkein joka paeivae Kroof astua laentysteli raivion
reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo
iloisin hyvaeilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan
montakaan askelta aukealle, sillae se ei halunnut tutustua Kirstiin,
eikae moekkiin, eikae karjaan eikae mihinkaeaen muuhunkaan mitae
sivistyksellae olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan
vaelimatkan paeaestae katseltuaan muutamia naeistae kohtauksista,
viisaana aeitinae antoi lapselle vaehaen enemmaen vapautta. Miranda sai
luvan mennae metsaeaen maeaeraetyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin
kauaksi, ettae moekki kokonaan katosi naekyvistae; ja taemae lupa oli
voimassa vain silloin, kun haen oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun
verran tunsi metsaeelaeinten luonnetta; ja haen tiesi, ettae kun musta
karhu teki ystaevyysliiton, niin oli se jaerkaehtaemaettae ja
aprikoimatta sille uskollinen. Ystaevyysliitoissa, jotka poikkeavat
luonnollisista heimosuhteista, joskus kaey, kuten nytkin kaevi: Kroof
naeytti kiintyvaen lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli
ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestae, kun Miranda
sen ympaerillae leikkien perehtyi metsaetiedon lukemattomiin
salaisuuksiin. Mitae vain Miranda tahtoi tekemaeaen, sitae se yritti
tehdae, heti kun oli tarkotuksen perille paeaessyt; sillae vaikka
Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden
tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmaertaeae. Yhdessae
asiassa se kuitenkin oli jaerkaehtaemaetoen. Ehkae kolmen oman mittansa
verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitae
edemmaeksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientae haernaeilyae,
jaerkisyitae, kyyneleitae--kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun
Miranda koetti peraestae tyoentaeae tai edellae kulkien peraessaeaen
vetaeae, niin mesikaemmen oli siitae hyvillaeaen ja sen silmaet
vilkkuivat leikillisesti. Mutta paeaetoeksessaeaen se pysyi. Kirsti
taeydelleen hyvaeksyi taemaen itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli
niin suuri pettymys; haen ei kuitenkaan virkkanut siitae mitaeaen.
Kirstiae ei vaehaeaekaeaen haluttanut saada Kroofin kaltaista
jaettilaeistae moekkinsae ympaerille maleksimaan taikka ympaeri
kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun haen oli menossa tyoehoen
vainiolle.
Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin
siksi ovela, ettae aelysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan
metsaessae olemaan. Se vallan hyvin aelysi, ettae tuo iso nainen, jolla
oli paeaessaeaen punaista, oli sangen etevaeae laatua elaeintae--ja
ettae Miranda oli haenen penikkansa,--sangen etevaeae laatua penikka,
jota aina piti katsella salaisella kuunioituksella, mutta penikka joka
tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi
pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan
metsaeaen enemmaeksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin
tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa
Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetaeaen taerkeaenae
aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle
hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet,
oppi pian tuntemaan kaikki laehiseudun syoetaevaet juuret. Kroof
niinikaeaen naeytti haenelle herkullisen karvavatukan [Footnote: _Rubus
villosus_, jolla on suikerteleva varsi.], aeitelaen imelaen
intianipaeaerynaen [Footnote: _Amelanchier canadensis_,
pohj.amerikkalainen pensas, jolla on syoetaevaet marjat.] ja
vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsaekanamarjan;
[Footnote: _Mitchella repens_, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitae
karttamaan trilliumin [Footnote: Saanut nimensae kolmesta lehdestaeaen.
Kieloihin kuuluva amerikkal. kasvi.] houkuttelevaa punaista hedelmaeae,
samoin kuin myrkyllistae kyymarjaakin [Footnote: Joko _Actaea_,
leinikkoeihin kuuluva marja, tai _Caelastus scandeus_ niminen pensas.].
Mustikkaa, joka on yhtae mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei
kasvanut taessae synkaessae metsaessae, mutta Miranda muisti taemaen
marjan hyvin varhaisilta kylaeajoiltaan, jolloin haen niin usein oli
suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitae taas tulee kyyhkynmarjan
[Footnote: Amerikkalainen koiso (_Phytolacca decandra_).] veripunaisiin
rypaeleihin, jotka peittivaet laitumen kummut punalle hohtavalla
peitteellae, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietaeaekseen,
ettae ne olivat hyvaet syoedae. Ja sitten oli monen laisia ja monen
muotoisia ja vaerisiae metsaesieniae--valkoisia, punertavia, hienon
keltaisia, kiiltaeviae oranssivaerisiae, joissa oli paljon kaesniae,
likaisen kerman vaerisiae, juovaisia viheriaeisiae, jopa vaekevaen
tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitae ensin yhteisesti hattusieniksi ja
pelkaesi ja kammosi niitae. Mutta Kroof opetti haenet paremmin eroa
tekemaeaen. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin kaesnaeisiae, viisas
elaein kaemmenellaeaen sotki maesaeksi; ja ne Miranda siitae tiesi
huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen
naekoeinen ja Mirandan silmissae niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu
_myrkkyae_ suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja
hyvaen naekoeinen ja hyvaenhajuinen sieni, josta haen melkein olisi
vannonut, ettae se oli ystaevae. Paikalla sen naehdessaeaen haen muisti
eraeaen omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistae) ja
suurella ilolla juoksi sitae poimimaan. Mutta Kroof sysaesi haenet
syrjaeaen niin tylysti, ettae tyttoe kompastui kantoon ja oli kovin
loukkaantunut. Mutta haenen suuttumuksensa lauhtui, kun haen naeki
Kroofin repivaen ja sotkevan naemae kalpeat herkkusienen kaltaiset mitae
pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Taestae
Miranda saattoi ymmaertaeae, ettae tuo kaunis hattusieni olikin oikea
rikollisuuden hirvioe. Ja niin se tosiaan olikin; sillae mikae muu se
oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi
vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan heraetae.
Pages:
1 |
2 |
3 | 4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12