Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 | 3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12
IV LUKU.
Miranda ja metsaen piilevae kansa.
Miranda oli heti ensi paeivaestae alkaen, jonka he raiviolla elivaet,
huomannut taemaen elaemaen olevan haenen mielensae mukaan. Aeiti siitae
piti, koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se
kiinnitti verrattoman paljon syvemmaellae ja vaelittoemaemmaellae
viehaetyksellae. Haenestae paikka ei ollut yksinaeinen. Haenen suuret
silmaensae naekivaet mitae Kirsti ei naehnyt; ja haenelle metsaen
reunat--joita edemmaeksi haenen ei ollut lupa mennae--olivat taeynnaeaen
mitae parhaita leikkitovereita, jotka kaiken aikaa odottivat haentae
tuttavuutta tekemaeaen. Ja molemmat haeraet ja mustan ja valkoisen
kirjava lehmae olivat haenelle puhekumppaneita. Aeiti pani merkille,
ettae kun lapsi istahti ruohoon jonkun elaeimen paeaen viereen ja alkoi
hiljaisen salaperaeisen juttelunsa, niin elaein lakkasi syoemaestae ja
kuunteli haentae paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja punaisen kirjava
Taehti toisinaan seurasi haentae koiran tavoin, ikaeaenkuin lapsen
suurten silmaein lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmaet aekkiae
alkoivat elaeae liekehtien; tytoen huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei aeaenekaes; ja haerkae haentaeaensae
huiskauttaen ja loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kaeaentyi
syoemaeaen.
Seinaehirren kolossa aivan moekin raeystaeaen alla asusti perhekunta
punaoravia, neljae poikasta jo neljaennestae vailla taeysikasvuisia ja
melkein valmiina omin paein toimeentulemaan. Tuskin oli vanha tukkimies
poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat elostaa kuin
kotonaan. Ne pitivaet Kirstiae suurena ja vaarattomana olentona, jonka
moekissae oli edullista elaeae, koska haen karkotti pois heidaen
vihollisensa. Mutta Miranda oli heistae kuin omaa heimoa, josta vaan oli
tyoelaes paeaestae selville. Molemmat vanhat oravat saattoivat
pyoeraehdellae yloes ja alas katon raeystaeaellae, kujertaen haenelle
kimakalla aeaenellae, liehutellen ilmavia haentiaeaen ja kurkottaen
alaspaein paeaetaeaen, tarkastellakseen haentae tutkivasti teraevillae
ulos pullistuvilla silmillaeaen; Miranda taas saattoi aivan heidaen
allaan hypellen kiihkoissaan yloes ja alas samaan tapaan, nyoekaetae
paeaetaeaen, nytkiae olkapaeitaeaen ja rupatella niille vastauksia
nopealla kimakalla aeaenellaeaen. Haenen aeaenensae oli nyt aivan
toisenlainen kuin ne pehmeaet supatukset, joilla haen puhui karjalle;
mutta oravat tuntuivat sen hyvaeksyvaen. Ennenkuin tyttoe oli
raivauksella ollut viikkoakaan, naeytti koko oravaperhe pitaevaen
haentae heikaelaeisenaeaen, siepaten leipaeae haenen pienistae ruskeista
sormistaan ja juosten hametta pitkin haenen olalleen, milloin taemae
lysti sattui paeaehaen juolahtamaan. Kirstistae ne eivaet vaelittaeneet-
-vaarattomasta vaelttaemaettoemaestae Kirstistae, Mirandan aeidistae.
Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, ettae
haenen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai aeitinsae
kaetkemaeaen sen naekyvistae lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Haen
ei nykyaeaen viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympaeristoeoen. Mutta
siitae huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka haenen lapsen
sydaemessaeaen viritteli kirkkaita epaejohdonmukaisuuksia, sai haenet
aina pyytaemaeaen palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Taemae
paeaehaenpisto huvitti Kirstiae hymyksi asti, sillae haen tunsi sen
olevan jatkoa sille tulipunaiselle liinalle, jolla haen itse oli
verhonnut omat mustat hiuksensa. Mitae Mirandan hiuksiin tulee, niin
olivat ne varjossa naehtyinae yhtae mustat kuin aeidinkin; mutta
auringonpaisteessa niissae naekyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat
haenen Frank Craigin lapseksi kaikille, jotka olivat taemaen miehen
tunteneet.
Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsaen vaitelias kansa, joka uteliaana
ja valppaana katseli Mirandan leikkiae aeidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttoesen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivaet ettae tyttoenen usein naeki heidaet, vaikk'eivaet
aeidin silmaet naehneet. Huomatessaan, ettei aeiti haentae aina
kaesittaenyt, kun Miranda koetti osottaa haenelle somia puiden seassa
naekemiaensae elaeimiae, lapsi kaevi taessae asiassa hieman araksi ja
vastahakoiseksi; piilevae kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen
haenen teraevaen naekoensae, jota ei mikaeaen voinut vaelttaeae, mutta
se aelysi pian haenen vaiteliaisuutensa ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas,
harmaa olento olisi voinut karata puitten keskelle, jaehmettyae
kuvapatsaaksi, ja muuttua aekkiae yhtae naekymaettoemaeksi kuin mikae
ilves, kissa, jaenis tai naeaetae tahansa, ellei haenen kaulassaan olisi
ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli
kaesittaemaetoen seikka kaikelle metsaen kansalle, se muistutti niille
ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentaeaen kuulunutkaan
metsaeaen, vaan sille suurelle punapaeiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttaenyt niin levottomuutta heraettaevaeae meteliae.
Kroof karhua tyttoesen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen
maeaeraeaen, ettae se eraeaenae paeivaenae sulasta uteliaisuudesta tuli
paljon laehemmaeksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti naeki sen ja
suurin silmin toivotti taetae "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen.
Juuri samalla Kirstikin naeki sen--se oli sangen laehellae ja
mahdottoman suuri.
Ensimaeisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensae
vaan lapsensa puolesta. Sysaeten Mirandan tuimasti taakseen haen tarttui
kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljaettaevaena
hyoekkaeystae odottaen. Haenen suuret mustat silmaensae leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhaeiritsijaeae vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllaelti taeynnaeaen syysmyoehaen marjoja ja makeita metsaenjuuria ja
hunajaa, oli mitae herttaisimmalla paeaellae eikae muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, ettae haenet oli keksitty, jonka jaelkeen
Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensae ja
tempasi lapsen syliinsae. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia
kyyneliae.
"Minae tahdon sen, aeiti", haen nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran.
Sinae pelotit sen pois."
Kirsti oli kuullut siitae koirasta enemmaen kuin kyllaekseen.
"Kuules nyt, Miranda", haen sanoi ankarana ja samalla pudisti haentae
olkapaeaestae, jotta haen paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitae
minae sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elae koskaan
mene sen laehelle, taikka se syoe sinut. Muista nyt taemae, Miranda,
taikka saat vitsaa oikein kelpo tavalla."
Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmaellaeaen ajatellessaan, ettae
Miranda yksinaeaen kohtaisi tuon suuren elaeimen ja ehkae yrittaeisi
tuoda sen kotiin leikkikumppanikseen; haen sen vuoksi hetkeksi unohti
ajatuksensa tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui
tottelemaan; mutta salassa haen saeilytti omat luulonsa taestae koira-
asiasta. Haen varsin hyvin tiesi, ettei taemae tenhoava elaein halunut
haentae syoedae; ja aeidin kaesky haenestae vain oli yksi noita aeitien
oikullisuuden puuskauksia, joiden perille ei kukaan voi toivoa
paeaesevaensae.
Taemae tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltae
enemmaen puolen kahdesta kokonaisesta paeivaestae. Se karkotti niin
kauas sen toivotun ajan, jolloin haen saisi tutustua metsaen arkaan
piilevaeaen kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteae katse, ja jutella
sen keralla. Aeiti piti haentae nyt aina aivan hameenliepeissaeaen.
Tyttoe ei mielestaeaen voinut keskustella naeistae asioista, joita aeiti
ei ymmaertaenyt, kenenkaeaen muun kuin haerkaein ja mustan ja valkoisen
kirjavan lehmaen ja oravain kanssa, mutta naemaekin enimmaekseen
pitivaet oman paeaensae.
Pian talvi vaipui yksinaeisen moekin ympaerille valkoisena, hiljaisena
ja kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia taeynnaeaen. Kirsti oli
ennen lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillae oli sen
asukkaina kuusi mitae parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka
kiekui sangen uljaasti. Miranda luuli taemaen ylpeaen linnun halveksivan
haentae eikae sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta
kanat olivat ystaevaellisiae, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen
ilo oli etsiae niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten
polut aukaistavat joka lumisateen jaelkeen--polku laehteelle, polku
navetan ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setae oli tehnyt
Mirandalle kelkan, ja haenelle tuotti suurta iloa, kun sai puut
kelkallaan moekkiin kulkemaan yhtae sukkelaan kuin aeiti ennaetti niitae
pilkkoa. Se oli ankara kilpailu, mutta aeiti miten kuten aina sai
pysytellyksi juuri yhden pilkkeen verran edellae.
Ja kalan pyynti--se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa, jos
ilma oli suotuisa. Sekae Kirsti ettae Miranda olivat melkein pelkkiae
kasvinsyoejiae. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi
mieluummin kokonaan elaenyt hedelmillae, juurilla, viljalla ja munilla,
ellei haenen ruumiinsa olisi riidellyt naeitae paeaehaenpistoja vastaan.
Mutta haenen vaimoonsa taemae ennakkoluulo oli tarttunut siihen
maeaeraeaen, ettei haen sen enempaeae kuin lapsikaan nykyaeaen nauttinut
minkaeaenlaista liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen,
Mirandan sen sijaan vaistomainen. Mutta kala,--kalan laita oli kummankin
mielestae aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin taeynnaeaen
myoetaetuntoa ja kaesitystae, ollut minkaeaenlaista toverillisuuden
tunnetta naeitae kylmaeverisiae, limaisia iljettaeviae esineitae
kohtaan. Haen tunsi kiihkeaeae pientae iloa niitae pyydystaeessaeaen; ja
tyytymyksen mielihyvaeae syoedessaeaen niitae voissa ja keltaisissa
vehnaejauhoissa maukkaan ruskeiksi paistettuina. Sillae Miranda oli
sangen laehellae luontoa ja luonto nauraa koville paeaetoeksille.
Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui
jaervellae talvisaikaan. Kun saeae naeytti hyvin vakaantuneelta, niin
Kirsti laehti matkaan lujilla lumikengillaeaen ja Miranda pienillae
leikkikengillaeaen astui urhoollisesti aeitinsae rinnalla pitkaeae
valkoista polkua, joka vei alas jaervelle. Mirandankin tarkoilla
silmillae katsoen polku nykyaeaen oli sangen autio, sillae metsaen
kansasta suurin osa joko makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun
pelkaesi vaerikkaeaen karvansa lumen pinnalla paikalla ilmaisevan
itsensae. Kerran haen vaihteeksi naeki jaenoen kyykkivaen naereen
juurella talvipuvussaan ja kerran tai kahdesti haen naeki portimon, joka
sekin oli taetae nykyae aivan valkoinen, haennaenpaeae vain mustana
varotukseksi niille, joilla oli syytae pelaetae sen julmuutta. Miranda
ei tiennyt portimosta mitaeaen, mutta ei haen juuri siitae pitaenyt;
vaelipae tuolla, silla portimokin vihasi sekae Mirandaa ettae vielae
koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella arkoja ja
pysyttelivaet varovaisesti poissa. Metsaehiiret, laempoeiset karvakeraet
nukkuivat kuiviin pesiinsae hautaantuneina kaukana syrjaessae; ja
vielaepae Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petaejaen juurakon alla
kolossaan, pesaen ovi syltae vahvan nietoksen peitossa, unta
suojaamassa.
Jaervelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellaeaen hakkasi jaeaehaen kaksi
avantoa, pani kahteen koukkuun laeskipalat syoetiksi ja antoi toisen
siiman Mirandan tumpullisiin kaesiin. Taimenia oli jaervessae paljon ja
niiden oli naelkae; ja mikae lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma
aina viehaetti niitae enemmaen ja usein haen sai kolme kalaa siinae kuin
Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla naeytti
kiintyneen taehaen julmaan leikkiin, niin seurasi haenen huomionsa
kuitenkin kaiken aikaa sitae valkoista aeaerettoemyyttae, joka heitae
ympaeroei. Jaerven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia
rantoja, jotka sitae ympaeroeivaet; niiltae kohoovaa metsaenreunaa, joka
oli alta musta, mutta paeaeltae vahvan valkoisen vaipan peittaemae,
jyrkkaeae vuorenrinnettae, joka kohosi jaerven alapaeaessae ja oli
ylt'yleensae valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivaenae,
mittaamattomana, hohtavana, valokiehteisenae ja matalana kaartui heidaen
ylitseen. Vuorenrinteen valkeudella Miranda eraeaenae paeivaenae huomasi
liikkuvan mustan elaeimen, elaeimen, joka haenestae oli suuren kissan
naekoeinen. Haen naeki sen pysaehtyvaen ja heitae katselevan; ja vaikka
matka oli niin pitkae, niin haen naeki sen avaavan ammolleen pelottavan
kitansa. Ja sekunnin kuluttua haen kuuli kiljauksen, joka laehti taestae
pelaettaevaestae suusta--kimakan, kaeheaen, raeaekyvaen valituksen, joka
huvitti haentae niin suuresti, ettae haen unohti vetaeae kalan jaeaelle.
Mutta aeitiae taemae aeaeni naeytti huolestuttavan. Haen katsoi jonkun
sekunnin ajan sangen vakaasti etaeistae kiljujaa ja sanoi sitten:
"Panttereita, Miranda! Ei karhuista vaeliae; mutta panttereita vastaan
meidaen tulee olla varuillamme. Taenaeaen meidaen taeytyy paeaestae
kotia ennen auringonlaskua; ja muista, ettae joka askeleella kuljet
aivan laehellae minua."
Kaikki taemae pelko oli Mirandan mielestae saeaelittaevaen turhaa. Itse
haen oli mielensae syvyydessae aivan vakuutettu siitae, ettae pantterin
kanssa olisi kovin hauska leikitellae.
Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia taeynnaeaen. Kahdesti haen
aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan naeki
Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla
kulkevan raivauksen poikki, omituiset laenttiset sarvet korkealla
takakenossa, kuono suoraan eteenpaein ojennettuna, noeyraet naaraat
kintereillaeaen seuraten. Taemae tapahtui, ennenkuin metsaessae vielae
oli vahvalta lunta. Myoehemmin talvella haen joka aamu hartaalla innolla
tutki, mitae vieraita yoellae oli kuljeskellut moekin ympaeri. Joskus
oli siinae kaeynyt kettu ja jaettaenyt sirot, selvaeaen painellut,
saeaennoelliset jaeljet, joista naeki, ettae se elaein, joka oli ne
tehnyt, tiesi, minne oli menossa, ja ettae sillae oli varma
paeaemaeaerae tiedossaan. Jaeniksen jaelkiae oli melkein aina--haen oppi
piankin tuntemaan naemae kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut
jaelkiryhmaet, jotka pitkae joustava hyppy oli saanut syvaelle lumeen
painumaan. Ja kun portimo oli siihen jaelkensae jaettaenyt--kapeat,
siroreunaiset, petollisen viattomat jaelkensae--niin aina ne laeheltae
ja yhdenmukaisesti noudattivat hyppivaen jaeniksen jaelkiae; ja Miranda
pian alkoi tarkalla vaistollaan aavistaa, ettei seura ollut jaenikselle
terveellinen. Kerran haen kauhukseen huomasi, ettae jaeniksen jaeljet
aekkiae aivan moekin akkunan alla paeaettyivaet veriseen laikkaan, jonka
ympaerillae oli karvoja ja luita. Joka puolella sen paikan ympaerillae
lumi oli kuin siivillae pois laastu ja kaksi ihmeellistae jalan jaelkeae
haenelle kertoi sen jutun. Naemae molemmat jaeljet olivat pitkaet--
syvaelle jakoiset, varpaiden asemesta pitkaet koukut ja takana
epaeselvae sutimainen painalmus. Sillae paikalla huuhkaja oli istunut
aterian paeaetettyaeaen muutaman minuutin lumella, miettiaekseen asiain
yleisen kulun ja varsinkin hyvaen aterian etuja. Miranda mielessaeaen
kuvitteli, kuinka taemae iso lintu siinae istui kuutamossa veristen
luitten aeaeressae, kaeaennellen tupsuista paeaetaeaen hitaasti puoleen
ja toiseen, silloin taelloein naksutellen koukkuista nokkaansa aterian
hyvyyttae muistellessaan, teraevaet silmaet selkisten selaellaeaen
palaen. Oli siinae ketunkin jaeljet. Se oli tullut navetasta paein,
tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkaeaen ja epaeroeimaettae
kaeaentynyt pois metsaeaen. Miranda ei mistaeaen voinut arvata, kuinka
varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vaehaellae se oli saada
huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitae aamusta haen kantoi kaunaa
huuhkajoita vastaan eikae koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla
niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti
kajahdellessa hongikon harteilta.
Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinae talvena
tutustui. Tammikuun jo ennaetettyae hyvaeaen mittaan, orapihlajan
varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden marjain jo
enimmaekseen syoejaensae loeydettyae ja naelaen uhatessa niitae
lintukansan jaeseniae, jotka eivaet olleet etelaemmaeksi matkanneet,
saapui moekille vikkeliae muonaa etsiviae pulmusparvia
elfenluunokkineen. Mirandalla oli niitae varten alati varalla murusia,
ja kun sanoma haenen anteliaisuudestaan levisi metsaeaen laajemmaltakin,
niin alkoi siivekkaeiden ruokavieraiden luku nopeaan lisaeaentyae.
Silloin taelloein siihen saattoi poellaehtaeae naelkaeinen variskin
killistellen ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa
taemaen hyvaen Mirandan muruista. Tyttoe piti variksista eikae suvainnut
aeitinsae niistae mitaeaen pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmaen haen
piti noista isoista, punapaeisistae lapsellisen luottavista
taviokuurnista, jotka melkein sai kaeteensae ottaa. Haen piti niille
talviset pidot aina kun ne vaeltavissa parvissa saapuivat haenen
vieraikseen.
Semmoisina paeivinae, kun saeae oli liian paha, jotta olisi voinut ulos
laehteae--kun lunta tuiskui vihuripaeissae ja ilman sotajoukot
naeyttivaet kentaen poikki kiitaevaen, kun vaivatuista metsistae kohosi
kumea jymy ja huuhkajat puolenpaeivaen aikaan laehtivaet unipuulle,
mutta tyytyvaeinen karja maerehti navetassaan hyvillae mielin siitae,
ettae sillae oli katto paeaen paeaellae--silloin tupa tuntui Mirandasta
sangen viihdykkaeaeltae. Kinokset kohosivat semmoisina paeivinae joskus
melkein akkunaan saakka. Liedessae kuivat puut paloivat tavallista
kirkkaammin ja liekit tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat
tatarleipaeset, jotka oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin,
maistuivat semmoisina paeivinae muheammalta kuin koskaan muulloin, ja
semmoisina paeivinae haen oppi sukkaa kutomaan. Taemae se oli hauskaa.
Ensin haen kutoi iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat
aeidilleen; ja sitten nopeaan perehdyttyaeaen taehaen yksinkertaiseen
taitoon, haen sai hyvaen alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljaellae
vartaalla. Sukat tietenkin sai aeiti, joka ei siitae suurin moittinut,
vaikka joku paikka olikin liian tiukkaan kudottu, toinen liian
loeyhaeaen. Kirstin omat vikkelaet vartaat klikkasivat kaiken paeivaeae
ja niistae laehti sukkaa, laehti tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten
metsaenhakkuuleirien vakaille markkinoille piti ollakin.
Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn paeivaen jaelkeen Miranda kerran
yoellae heraesi raapimiseen, jota kuului katolta. Haen nukkui koko
kylmaen ajan aeitinsae keraellae paeaehuoneessa leveaessae uudessa
vuoteessa; se oli rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha
Taavi oli maannut ensi kerran raiviolla kaeydessaeaen. Miranda tarttui
aeitinsae kaeteen ja pudisti sitae hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla
silmaet auki maaten ja kuunnellen.
"Mikae tuo on, aeiti, joka tahtoo tulla sisaeaen?" kysyi lapsi
kuiskaten.
"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.
Raapiminen kaevi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja
uteliaat kynnet paeaesivaet tuoheen kaesiksi. Sitten se lakkasi.
Sekunnin tai parin aeaenettoemyyden jaelkeen kuului kuin kova puhallus,
ikaeaenkuin tupaan pyrkijae olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja
kylmyyttae.
Taetae seurasi kolme laepitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin
ihmeellisen naelkaeisiltae, ettae Mirandankin peloton pikku sydaen alkoi
sykkiae sangen nopeaan. Mitae Kirstiin tulee, niin haen kerrassaan
hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen haen hyppaesi lieden luo, kouhi
kekaeleitae tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti paeaelle tuohta
ja kuivia pilkkeitae ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten
hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras
kaevi taestae levottomaksi. Jaelleen rapisivat kynnet katolla
teraevaeaen, sitten kuului loeyhae jysaehdys raeystaeaen alta. Lumisade
oli jo muutamaa tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti paeivaen
valjetessa avasi oven, niin naekyi syvae kuoppa siinae, mihin pantteri
oli alas hypaennyt, ja kaatelevista jaeljistae naekyi kunne paein se oli
paennut.
Taemae tapaus sai Mirandan johonkin maeaeraeaen muuttamaan ensimaeistae
mielipidettaeaen panttereista.
V LUKU.
Kroof, se iso emaekarhu.
Raiviolle tuli sinae vuotena aikainen kevaet. Kirstin syksyisiae vakoja
alkoi siellae taeaellae naekyae alenevan lumen alta tummina ja
hoeyryaevinae. Ensimaeiseksi sulivat moekin edustalla lastukko ja
navetan edustalta ruuhkakasa, naemae kun vaekevaesti kokosivat
laempoeae. Ja niille opasti ylpeae kukko kaivelevan naisvaekensae kuin
maailmaa vallottamaan. Miranda oli nimittaenyt sen "Saundersiksi"
eraestae mahtailevaa kylaekeikaria muistellen; ja kun tuli huhtikuun
rattoisa aika ja munia alkoi tulla yhae runsaammin eikae kukon
myoetaemukaisten kainaloisten kanojen kaakatus tahtonut koskaan heretae,
niin sen kopeus kaevi aivan sietaemaettoemaeksi. Eraeaenae aamuna
Mirandan tehdessae jotain, joka loukkasi kukon arvontuntoa, se rupesi
niin roeyhkeaeksi, ettae hyoekkaesi haentae vastaan nokka ojossa ja
kaikki niskahoeyhenet pystyssae. Mutta Saunders ei tuntenut Mirandaa.
Yksi vilaus vain, kun haen sai sen koivista kiinni, kieputti sitae
paeaensae ympaeri ja nakkasi sen paeistikkaa pelosta ja haepeaestae
kirkuvana lantatunkion paeaelle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin sen
entinen arvontunto palasi, mutta siitae alkaen Miranda oli sen silmissae
ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.
Kun raivaus oli aivan paljaana metsaenreunoja lukuunottamatta ja Kirsti
jaelleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmae
synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla
julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho; mutta
Miranda ihaili sitae suunnattomasti ja vaehaeaekaeaen piittaamatta sen
sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.
Petaejaen juurakonkin alta lumi naeihin aikoihin suli ja Kroof koempi
ulos paistattamaan itseaeaen paeivaeliekkosessa. Se oli elaenyt talven
yli yksinomaan siitae rasvasta, jonka oli keraennyt valtavan ruhonsa
paikkoihin. Mutta ei se siitae huolimatta ollut naelkiintyneen
naekoeinen,--oli sillae vielaekin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella,
kunnes ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama paeivae heraeaemisensae
jaelkeen se synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi
penikkaa; mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitae
oli milloinkaan likimainkaan ollut sillae paikkakunnalla, oli lisaeksi
oma erikoinen yksiloellisyytensae ja itse se aivan yhtae hyvin tyytyi
yhteen penikkaan, kuin jos niitae olisi ollut kaksi.
Juurakon alainen kolo oli laemmin ja pehmeaeksi sisustettu,--mikae
olikin aesken syntyneelle aivan vaelttaemaetoen ehto; taemae oli yhtae
vaehaen karhun naekoeinen kuin mikaeaen sen kokoinen pienokainen
hevillae saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevae ja melkein
karvattomana muodottomampi kuin kaikkein koempeloeinkaeaen
koiranpenikka, mitae ajatella saattaa. Hento paljas iho naeytti
kyllaekin huonolta suojalta maailmaa vastaan, mutta sillaepae oli
haemmaestyttaevae ruokahalu ja Kroofin maitovarat olivat
tyhjenemaettoemaet. Muutaman paeivaen kuluttua alkoi naekyae hieman
tummaa karvaa. Emo imetti sitae tunnin toisensa jaelkeen takajaloillaan
puoleksi pystyssae istuen, etujalat leveaelle levitettyinae ja paeae
niin syvaelle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen kieli
roikkuen toisesta suupielestae ja silmaet ihastuksesta puoleksi ummessa,
ja penikka naeytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin
havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljae viikkoa sai kuluneeksi, oli
penikalla pikimusta pehmeae ja kiiltaevae turkki. Ja kun asiat olivat
niin pitkaelle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi
silmaensae maailmaa katsellakseen.
Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi
ruumiinrakennukseltaan. Paeae oli taellae iaellae leveyteen verraten
lyhempi kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmaet,
alussa hyvin pehmeaen epaemaeaeraeiset, saivat pian leikillisen
vallattoman ilmeen, joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin.
Kaiken kaikkiaan se oli pulska penikka ja Kroofilla oli taeysi syy olla
siitae ylpeae.
Kevaeaen ennaetettyae jo melko pitkaelle, kalpeitten vaaleanviheriaein
taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden lehtien
lomitse ja haisunaeaetae-kaalin suurien veripunaisten lehtisilmujen
loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinae, Kroof laehti
penikalleen maailmaa naeyttelemaeaen. Pienokaisen ei tarvinnut alistua
yhtae ankaraan ja pitkaelliseen kasvatukseen kuin aarniometsae- kansan
muiden tenavien. Sillae noiden toisten ensimaeinen ja
vaelttaemaettoemyydessaeaen vaikein ja ankarin opittava oli se, miten
vaelttaeae vihollisia. Jos taemae opittava huonosti opittiin, niin
saivat kaikki muutkin opetukset lyhyen lopun, sillae aeaenetoen
murhenaeytelmae, jossa kaikki metsaen asukkaat olivat naeyttelijoeitae,
kehittyi aina, milloin muutaman, milloin monen kohtauksen kautta,
traagillista loppua kohti. Mutta karhu enimmaekseen kuului
vallanpitaejiin ja moni huoli oli sille sen vuoksi tuntematon. Ei edes
pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen ja omavaltainen, koskaan ehdoin
tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa, jonka rutistava syleily ja salaman
nopea kaemmenen isku olivat sille tunnetut. Karhun penikka ei sen
vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan, kunnes oli taeysikasvuinen,
tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja Kroofin kaltainen jaettilaeinen
emona, penikka saattoi huoletta nauraa vaikka pantterillekin.
Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan opittavat, sen emonsa vieressae
tallustellessa. Penikka-ajan ensimaeisinae sokeina viikkoina sen tosin
taeytyi oppia vaikenemisen ensimaeinen hyve, eikae taemae ollut helppoa,
sillae se mielellaeaen ynisi ja moeraeili omalla hauskalla pikku
tavallaan.
Pages:
1 |
2 | 3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12