Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 | 2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12
"Taeaellae on maannut elaeimiae!" haen mutisi. Sitten laskien alas
myttynsae haen kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jaelleen
kauan kestaeneen yksinaeisyytensae jaelkeen sai maistaa kotoisen
laemmoen suloa.
Paeivae oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli naelkae. Haen avasi
likaisen monivaerisen myttynsae. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan
oikeassa arvaillessaan, mitae mytyssae mahtoi olla. Siinae oli
sianlihaa--pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja
punajuovikkaat viipaleet terhakasti kaerisivaet pannussa ja seinaet ja
katto saivat jaelleen monesta aikaa imaista itseensae vanhastaan tuttuja
kaeryjae.
Kirvesmiehen tyydytettyae naelkaensae paistetulla sianlihalla ja
leivaellae ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli
raivion moekki ennaettaenyt peittyae yksinaeiseen haemaeraeaen. Haen
astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsaen
reunoja, naeytti katkaisevan kaiken yhteyden haenen ja ihmisten ilmojen
vaelillae; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin vaelimatkoin moniaita
isoja juhlallisia taehtiae. Haen sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun
hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin naehdaekseen,
kun suoriutui levolle. Haen kaeytti polttopuita saeaestellen, koska
Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten haen otti piipun suustaan,
kopautti sen tyhjaeksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen
taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kaeaeriytyi kirjavaan
peittoon, ja kellahti hyvaellae mielellae vuoteeseen sen enempaeae
vaelittaemaettae keitae siinae oli ennen maannut. Tuskin haen oli
lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat
hypellae parvella. Haenen mielestaeaen se aeaeni oli kodikasta ja
hauskaa, ja siihen haen nukkui. Haenen nukkuessaan terveen vaesymyksen
syvaeae unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi
hiilokseksi, hukkui pimeaeaen.
Oli ehkae kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan aekkiae ilmi
valveutuneena. Haen ei voinut kaesittaeae, mikae siihen oli syynae.
Melua ei kuulunut minkaeaenlaista. Eikae haentae vaehaeaekaeaen
pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivaet tunteneet minkaeaenlaisia
vaeristyksiae. Siitae huolimatta haen aivan yht'aekkiae oli
ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Haenestae melkein tuntui
siltae, kuin olisi moekissae jotain outoa. Haenen ensimaeinen
paeaehaenpistonsa oli hypaetae vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto
sai voiton, epaeilemaettae siitae syystae, ettae haen oli viettaenyt
metsaessae niin suuren osan elaemaestaeaen ja koska sen ilmaukset olivat
kaiken paeivaeae huomaamatta haeneen vaikuttaneet. Haen noudatti
metsaekansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa
havaitsemalla.
Haen naeki akkunain molemmat himmeaet aukot ja oli kerran huomaavinaan,
ettae toinen niistae hetkeksi haevisi. Taemae sai haenet pimeaessae
hymyilemaeaen tuikean hymyn, sillae hyvin haen tiesi ettei metsaen
asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, ettae
pienestae akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka
puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.
Mutta siitae huolimatta haen kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten taemae
haenen tavallinen ympaeristoensae oli ammoin opettanut. Hiirien
juoksentelu oli paeaettynyt. Ei kaeynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan
paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikaeaenkuin
olisi joku raskas ruumis pehmeaesti sitae tyoentaenyt linkkua
koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kaetensae tapaillen kirveensae
vartta, joka nojasi vuoteen paeaenalaista vastaan. Mutta salpa piti,
eikae uhkaava salakaehmaeinen tyoentely enaeae uusiintunut. Sitten
kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja
kaepaeliae pehmeaesti tassutteli tuohella. Taemae ihmetytti
tukkimiestae; haen ei kaesittaenyt, kuinka niiden kynsien ja
samettipohjaisten kaepaelien omistaja oli voinut katolle paeaestae
mitaeaen kiipeaemisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeaet askeleet,
silloin taelloein raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla yloes ja
alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon laepi pienen paussin
aikana syvae henkaeys, joka paeaettyi haistelevaan aeaeneen. Sitten
seurasi pehmeae jysaehdys lastukolle, ikaeaenkuin olisi joku raskas
elaein pudonnut.
Lumous haevisi ja Taavi ukko nousi yloes vuoteestaan.
"Se hyppaesi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskoe?
Eihaen panttereita pitaeisi olla naeillae mailla; vaikka oli se kissan
hypyksi raskaanlaista!" haen itsekseen puhui, kulkiessaan kirves
kaedessae ovelle.
Pelkaeaemaettae haen tyoensi oven auki ja katsoi ulos kimmeltaevaeaen
yoehoen. Ilmassa oli metsaen viileyttae, autiuden periolemusta ja
henkeae. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton paeaessae moekistae.
Haen ei huomannut mitaeaen liikkuvaa. Ei kuullut mitaeaen aeaentae.
Olkapaeitaeaen kohauttaen haen kaeaentyi takaisin, salpasi oven ehkaepae
hieman suuremmalla huolella kuin edellisellae kerralla, haparoi takaisin
vuoteeseensa ja nukkui mistaeaen vaelittaemaettae aina valkoiseen
paeivaeaen saakka. Pitkae ja viluisen rusottava valon saeaeri kurkisti
sisaeaen saerkyneestae ruudusta haenet heraettaeen.
Haenen ulos mennessaeaen haeaelyi sumu vielae valkoisena ja kylmaenae
raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensae kastehelmissae. Haen
huomasi, ettae lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut
loeytaeae varsinaista jaelkeae. Kulkien sitten ruohottunutta polkua,
joka nuoren lepikoen kautta vei laehteelle, haen loeysi merkkejae. Alas
laehteelle ja siitae edelleen metsaeaen kulki jaeljet, jotka puhuivat
selvaeae kieltae haenen metsaetieteiselle tutkijasilmaelleen. Heinaen
oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen
suuri ja asui laehellae maata.
"Pantteri!" haen mutisi otsaansa rypistaeen ja luoden ympaerilleen
varovaisen katseen. "Kyllae Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"
Kaiken sen paeivaeae Tituksen Taavi tyoeskenteli moekissae ja
navettarakennuksessa. Haen korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, taeytti vuoteen--ja ne molemmat vuoteet,
jotka olivat pienemmaessae huoneessa--raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla
kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltaevaen nuorennuksen. Haen perkkasi niinikaeaen laehteen ja
pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli
ulkohuoneen takana, haen jaetti ennalleen, tuumaillen itsekseen:
"Taenne karhujen ja pantterien maahan, vielaekoe haen tahtoisi taenne
lampaitakin harmikseen? Kyllae Kirstillae on taeysi tyoe, jos mieli
saada elukkansakin saeilymaeaen!"
"Elukoilla" haen tarkoitti lehmaeae ja haerkaeparia, jotka Kirsti
kylaekunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi haenen aikovan tuoda mukanaan
taenne pakopaikkaansa aarniometsaen keskelle.
Kotiutuneena naein yksinaeiseen moekkiin ja hyvin tietaeen, ettae ovi
kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yoen unien haeiritsemaettae illan
pimeaestae hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttaevaessae tuoksussa.
Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot
lepattelivat raeystaeiden ympaerillae, tuntemattomat turkkurit
painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeaesti tassuttelivat katolla
yloes ja alas, mutta ne eivaet voineet haenen lepoaan haeiritae. Sitten
metsaen kesytoen kansa alkoi oivaltaa naemae todet totiset, ettae
ihminen jaelleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana taestae
uudesta maailmanjaerjestyksestae kulki salavihkaa kautta metsaen. Kun
Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja
arvaili, paljonko hakoja ja seipaeitae tarvittaisiin Kirstin aitaan,
samalla suunnilleen arvostellen raivion eekerialan ja hyvaeksyen todeten
sen hyvaen ruskean maanlaadun lihavaksi, niin haen luuli olevansa
yksinaeaen. Mutta yksinaeaen haen ei silti ollut. Kaikilta aarniometsaen
kulmilta vaeijyi aprikoivia silmiae, isoja ja pieniae, vihaisia ja
pelokkaita.
III LUKU.
Kylaekunnasta karkotetut.
Myoehaeaen samana iltapaeivaenae saapui Kirsti Craig. Haenen tulonsa oli
oikea majanmuutto.
Ensimaeinen ilmoitus tulevien laehestymisestae oli kumea _taenk taenk ae
tonk taenk_ lehmaenkellojen helkkyessae polulla, jonka aeaenen kuultuaan
Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitae vastaan.
Sieltae kuului pojan huutelua nuorella kaeskyvallalla "hoi! hoi Paeivae!
hoi Taehti! menettekoe siitae!" ja jonon etupaeae ilmestyi samalla
metsaen juhlalliseen outoon porttiholviin.
Jonon etupaeaessae kulki Kirsti Craig itse, pitkaenae ja suorana,
lujasti astuen, pitkaejaesenisenae, ja puettu haen oli siniharmaihin
kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina paeaessae. Haen
talutti sarviin kiinnitetystae nuorasta alistuvan kaersivaellistae
mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae.
Haenen vasemmasta kaedestaeaen piti kiinni pieni keikkuva olento,
puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveaelieriseen karkeaan
olkihattuun, joka oli hiuksilta taapaein luisunut ja riippui nauhoistaan
selaessae. Taemae oli Kirsti Craigin tytaer, viisivuotias Miranda.
Tyttoenen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeaenae
mielenkiinnosta uutta kotia laehestyttaeessae. Aivan haenen peraessaeaen
seurasi pitkaesarvinen lempeaesilmaeinen haerkaepari--Paeivae, joka oli
vaalea raudikko, ja Taehti, omituinen punaisen ja mustan kirjava elaein,
jonka otsassa oli monisaeteinen valkoinen laentti. Naemae vetivaet
raskaasti soutelevalla ikeellaeaen peraessaeaen koempeloeae tyoerekeae,
jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan.
Taehden aaltoilevan kyljen vieressae kaeveli hoikka pellavatukkainen
kylaen poika, kaedessae pitkae haerkaeruoska ja alistuva
tyytymaettoemyyden ilme harmaissa silmissaeaen ja punakoilla nuorilla
kasvoillaan. Haen piti Kirsti Craigista ja luotti haeneen taeydelleen ja
siitae syystae haen oli sen enempaeae ajattelematta suostunut haenen
pyyntoeoensae ja laehtenyt auttamaan haenen pakoretkeaeaen. Mutta niin
tehdessaeaen haen oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa;
sillae vaikka kylaekunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typeraeae
ynseyttae, niin vihotteli se kuitenkin, kun haen paeaetti pois muuttaa.
Haen oli paeaettaenyt laehteae taehaen autioon moekkiin asumaan,
hyljaettyae raivausta viljelemaeaen, elaemaeaen aivan erillaeaen
kanssaihmisistaeaen, joita haen ei sietaenyt, sen enempaeae kuin
muutkaan haentae sietivaet, ja taetae huudettiin nyt joka taholla hullun
paeaehaenpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille
iaelle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua taerkeaeltae, oli levoton
siitae, ettae oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Haen jo
mielessaeaen kuvitteli, kuinka haen itse nyt joutuisi kylaen
kokkapuheiden esineeksi. Siitae huolimatta haen oli mielissaeaen, ettae
sai Kirstiae auttaa, sillae sydaen haenellae oli terve ja peloton ja
haen piti Kirstiae todellisena ystaevaenae, vaikkapa hieman omituisena.
Haen pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltae. Vanha Taavi, haenen
isaensae, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon
yritystae. Haen oli tuntenut Kirstin pienestae tytoestae ja tiesi haenet
reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestaevaeksi
luonteeksi; ja haenen mielestaeaen vaimo menetteli oikein laehtiessaeaen
kylaekunnasta, jossa halpa vihamielisyys, haenen ylpeaestae
vaehaepuheisuudestaan kiihtyen ja haenen vastoinkaeymisistaeaen ilkeyden
nuolia vuollen, taeytti haenen elaemaensae ainaisilla katkerilla
loukkauksilla.
Kun Kirsti Craig astui esiin haemaeryydestae ja tuli raivauksen
paeivaepaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton
yksinaeisyys ahdisti aekillisen kalpeuden haenen vakaviin tummiin
kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat haenestae nuo haentae kohtaan
vihamieliset ihmisetkin vaehemmaen julmilta kuin taemae aeaenetoen
yksinaeisyys. Sitten haenen tarmonsa palasi. Haenen suurien kasvojensa
jalot, vaikka hieman jaeykaet piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn
taemaen haenen oman heikkoutensa vuoksi. Haen ikaeaenkuin valtasi maan
suurella paeaenliikkeellae; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kaetensae
vanhalle Taaville, joka oli asettunut haenen viereensae ja keikauttanut
hyppelevaen Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitaeaen pitkaeaen aikaan
joukon hitaasti noustessa rinnettae; sillae he olivat tottuneet tulemaan
toimeen vaehillae sanoilla, naemae ihmiset, he eivaet olleet semmoisia
loerppoejae kuin muu kylaenvaeki.
Vihdoin alkoi punainen kolttu vaeaennellae tukkimiehen olalla ja Miranda
huudahti:
"Laske minut maahan, Taavi setae, minae tahdon poimia aeidille nuo
kauniit kukkaset."
Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli taeyttaenyt ilolla haenen
silmaensae; ja moniaan minuutin kuluttua haen taputteli jonon peraessae
pieni syli taeynnaeaen pitkaevartisia kukkasia.
Moekin ovella jono seisahtui. Taavi kaeaentyi ympaeri ja sanoi
vakavasti:
"Kyllae minae olen korjaillut, minkae olen voinut, Kirsti; enkae minae
peraeltaekaeaen luule, ettae taemae paikka on teille niin aivan
sopimaton. Mutta kovin yksinaenne teidaen taeytyy taeaellae olla."
"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinaemme, Miranda ja
minae?"
"Ja taeaellae on metsaessae panttereita. Sinulla pitaeisi olla pyssy,
Kirsti. Me yritaemme, poika ja minae, ensi viikolla saada teille taenne
vaehaen ruuan apua, mutta minae taessae tuumailen, ettae eikoehaen olisi
sittenkin parempi hankkia pyssy."
"Kyllae meidaen siihen aikaan onkin kasvojanne ikaevae, Taavi," sanoi
Kirsti, luoden samalla hellaen katseen poikaan, joka seisoi nojaten
Taehden suitselliseen olkaan. "Mutta en minae panttereita pelkaeae.
Elkaeae te pyssyae hommatko; en minae sitae tarvitse, enkae minae sitae
kaeyttaeisi!"
"Ette te pelkaeae mitaeaen jalan kaevelevaeae", mutisi nuori Taavi
ihaillen.
Ne voimakkaat kasvot synkistyivaet.
"Pelkaeaen, Taavi", vastasi vaimo; "pelkaeaen pahoja kieliae."
"Niin aina, tyttoeseni, mutta taeaellae olet niiltae rauhassa", sanoi
vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun haen
ajatteli eraeitae kylaekunnan pahimpia parjaajia.
Samassa Mirandan kimakka aeaeni puuttui puheeseen.
"Voi Taavi", haen huudahti, tarttuen iloisesti pojan saeaereen,
"katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti
kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken
kokoista kantoa. Haenen suuret ruskeat silmaensae ilakoitsivat kuin
keijukaisen. Muut seurasivat tyttoesen silmaein suuntaa, terottaen
jokainen katsettaan minkae mahtoivat; mutta he eivaet keksineet mitaeaen
syytae haenen kiihtymykseensae.
"Voisipa haen ehkae naehdae karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minae
saa sitae silmaeaeni."
"Niitae kai on taeaellae paljon", sanoi Kirsti jotenkin
vaelinpitaemaettoemaesti, kaeaentaeen silmaensae muuanne maillensa.
"Ei siellae ole mitaeaen karhua", vakuutti nuori Taavi haenen
ikaeisensae varmuudella. "Kanto se on!"
"Kaunis iso koira! Minae tahdon sen, aeiti", pyyteli Miranda ja karkasi
aekkiae pois. Mutta aeidin varma kaesi laskeutui haenen olalleen.
"Ei taeaellae ole mitaeaen isoja koiria, lapsikulta", haen sanoi
rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiaeaen
siristettyaeaen ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyaeaen huudahti:
"Heitae nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellae ole
mitaeaen muuta kuin kantoja, se on varma se."
Lapsen silmillae kuitenkin oli tarkempi naekoe, herkempi luonto; ja
vaikka haen nyt oli myoentyvinaeaen ja tottelevaisena kantoi moekkiin
sylin taeytensae kuloruohoja, niin tiesi haen, ettei se ollut kanto,
jonka haen oli naehnyt. Ja mitae taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee,
niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen
keskellae, niin se tiesi, ettae lapsi oli haenet huomannut. Se naeki,
ettae Mirandalla oli ne semmoiset silmaet jotka naekevaet kaikki ja
joita ei voi pettaeae.
Kaksi paeivaeae mies ja poika viipyivaet raiviolla auttamassa Kirstiae
taloiksi rupeamaan. Kentillae soivat hauskasti karjan kellot _taenk
taenk ae tonk taenk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen
reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita
aeaeniae. Paljon piti tehdae murtoaitaa--jaerjestellae risuja ja
seipaeitae ristiin rastiin, ettae Kirstin elukat pysyisivaet kotosalla
kunnes ennaettaeisivaet kotiutua, eivaetkae enaeae pyrkisi harhailemaan.
Kun ne kaksi paeivaeae saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori
Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivaet matkoihinsa. Kirsti paikalla
oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman
yksinaeisyyttae, joka alussa oli uhannut haenet masentaa; ja haen ja
Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapaeivaeiseen
elaemaenjaerjestykseensae. Taehaen kuitenkin alussa toivat vaihtelua
vanhan Taavin viikottaiset kaeynnit, haenen tuodessaan heiniae ja juuria
ja muita varastoja talven varalle, ynnae suuret vyyhdet karkeata kotona
kehraettyae lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinae talvi-iltoina.
Kirsti oli kuin luotu siihen tyoehoen, jonka haen niin uskollisesti oli
itselleen valinnut. Haen osasi kaeyttaeae kirvestae; ja risuaita
vakaasti piteni haenen kaatamistaan puista. Haen osasi ohjata auraa; ja
ennen lumentuloa oli haen kaeaentaenyt kymmenisen eekeriae pitkaeae
kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettaeviksi ja
murennettaviksi seuraavan kevaeaen kylvoeae varten. Mustan ja valkoisen
kirjava lehmae lypsi vielae hyvin ja varmalta naeytti, ettae se lopen
ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Haeraet pysyivaet
reippaina ja hyvaessae lihassa, eivaetkae naeyttaeneet vaehaeaekaeaen
kaipaavan entisiae laitumiaan. Lehmaenkellojen koruton, mutta kotoinen
soitanto, jota kuului laitumelta kaiken paeivaeae ja oeisin navetan
pimeydestaekin silloin taelloein masentunut _tonk ae tonk_, viihdytti
suuresti Kirstin mieltae. Ne rypyt, jotka olivat haentae kylaekunnasta
seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympaeriltae silitae ja haenen
kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevae kauneus kukoisti jaelleen
taemaen uuden elaemaen rauhassa.
Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan taehaen raivion moekkiin Kirsti
Craig--silloin Kirsti MacAlister--oli eraeaenae iltana kaeynyt
tienhaaran puodissa, joka kylaekunnassa toimitti yleisen
paikanvaelitystoimiston tehtaeviae. Siellae oli samalla postitoimistokin
eraeaessae puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella
merkittyae tomuista hyllylokeroa. Nyoekaeten tyynesti paeaetaeaen
maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla,
Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Haen paraillaan ojensi
sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan taeytettaevaeksi, kun sisaeaen
astui outo mies, joka heraetti haenen huomiotaan. Vielaepae paljon
enemmaenkin kuin heraetti haenen huomiotaan; sillae taemae kopea tumma
impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin,
tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevaensae, kun taemaen vieraan
katse huolettomasti tarkasti haenen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti
kuuli haenen kysyvaen postimestarilta asuntoa. Haen puhui vaesyneellae
aeaenellae ja haenen puheenpartensa erosi kokonaan kylaekunnan miesten
kielen mallista. Kirsti katsoi haeneen kahdesti ja sitten monta kertaa,
ja haeneen teki kipeaeae huomatessaan, ettae vieras naeytti sairaalta,
ja haen kohtasi haenen katseensa taeydesti juuri yhden sydaemen
sykaeyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla
tulipunaiseksi, tempasi kaeteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos
puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa
heidaen huomatakseen Kirstin haemmennystae; mutta vieras huomasi sen ja
haen oli siitae hyvillaeaen. Ei koskaan ennen haen ollut naehnyt niin
komeata tyttoeae kuin taemae mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen,
tulipunainen liina paeaessaeaen. Kirsti oli ilmestys, joka haenessae
heraetti taiteilijan ja sai haenen kiirehtimaeaen palettinsa ja
pensselinsae esille ottoa.
Sillae Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessae, oli melko
paljon taiteilijaa, kun taemae mieli kyllin voimallisena haenet valtasi.
Kun taas toinen mieli haenet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen
haenen luontaisen velttoutensa, niin haenessae oli melko paljon
muusikkoa; ja myoes, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa.
Temperamenttia haenellae oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta,
tahdon voimaa eikae kestaevaeae kaersivaellisyyttae. Haenellae oli juuri
sen verran rahaa, ettae saattoi tyoetae tekemaettae uida virran mukana.
Mutta terveys haeneltae puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus
nuoruuttaan soi, haen oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan
puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan
uutta terveyttae, haen oli ajelehtinut pois viettelyksistaeaen ja
lopulta etsinyt itselleen taemaen etaeisen takalistokylaen, se kun
naeytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vaehaellae. Haen oli
sangen hyvaen naekoeinen--jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin--
hoikka, toimekas, vilkas liikkeissaeaen, kun ei ollut vaesynyt, jaloa
syntyae kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmaet olivat hyvin tumman
harmaanviheriaet pitkaein mustain ripsiensae alla, laepitunkevan
kirkkaat, mutta omituisen epaevakavat. Niiden kauneissa syvyyksissae oli
ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden
vaelillae. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheae
tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevaemmaet kuin haenen
seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen
tummaa pronssivaeriae.
Kylaekunnan ilma oli keuhkoille terveellistae ja elvyttaevaeae, ja
ennenkuin haen oli kuukauttakaan sitae hengittaenyt, haen tunsi
riemullisen elaemaen hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin haen oli sitae
kuukauttakaan hengittaenyt oli haen voittanut Kirsti Mac Alisterin,
jolle haen naeytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli haenelle
suuremmoinen arvoitus. Yksinpae haenen kieliopin saeaentoejae rikkova
puheenpartensa ja maalainen aeaentaemisensaekin kahta enemmaen
kaerjistivaet haenen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat haenen vaesyneihin
aistimiinsa kuin verevae veres tuoksu. Taeaellae, turvassa kuluttavalta
maailmalta, haen toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla
kirjottaa, ja elaemae olisi taas jonkun arvoista. Eraeaenae paeivaenae
haen ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka
kaevi kylaessae kahdesti viikossa. Kymmenen paeivaen kuluttua he
palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikae kylaessae
haemmaestytty siitae vaehaeaekaeaen.
Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylaessae lapsensa,
suurisilmaeisen keijukaismaisen Mirandan syntymaen jaelkeen ja naeytti
tyytyvaeiseltae. Haen oli hellae, ihaileva, hienotunteinen, ylpeae
tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitae, ettae taemae niin
nopeaan oppi haenen puhtaan puheenpartensa. Mutta eraeaenae paeivaenae
haen sitten naeytti levottomalta. Haen puhui asioista, joita oli
kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut
vaelttaeae. Pelon tunne sydaemessaeaen Kirsti kuunteli haenen puhettaan,
mutta ei yrittaenytkaeaen vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se
lotiseva postivaunu saapui kylaeaen seuraavan kerran, niin mies laehti
pois ja kylae oli haenen laehdettyaeaen Kirstin mielestae pimeae.
Mutta--haen ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa
jaelkeen, eikae haeneltae tullut minkaeaenlaista tietoa; ja Kirstin
sydaentae kalvoi ylpeae tuska. Haen tiedusteli kaikista
rantakaupungeista, mutta ei saanut minkaeaenlaista tietoa. Kun vihdoin
kuukausista karttui vuosia, niin alkoivat hellaesydaemiset ihmiset,
jotka onnettomuudessa naekevaet rikoksen, huhuilla sitae, ettae Kirstiae
oli petetty. Alettiin ensin kuiskata, ettae ehkei haentae ollutkaan
vihitty. "Se oli haenelle oikein, mokomalle ylpeaelle ihmiselle, joka
luuli herrasmiehen sieppaavansa!"--niin alettiin sitten hokea. Kirsti
ylpeine eleineen ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa
jaelkeen haen ilonsa itsekyllaeisyyden ja seuran karttavaisuutensa
vuoksi samoin kuin yhae hienostuvan puheenpartensakin takia oli kaeynyt
kautta koko seudun kateitten morkkauksen esineeksi. Kun haenen korkeaksi
kohonneen onnensa temppeli luhistui haenen paeaellensae, silloin tuli
kurituksen aika ja kylaekunnan juorukontit ryhtyivaet asiaan oikein
taeydellae todella. Kun siinae naapuriseudussa ei laehivuosina
tapahtunut mitaeaen muuta pohtimisen arvoista, niin taetae pientae huhua
hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitae kasvoi pian suuri haevaeistysjuttu
ja juorukontit alkoivat olla aivan varmat siitae, etteivaet asiat
voineet olla niinkuin olisi pitaenyt. Kirsti oli saanut, niin he
arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun rangaistuksen, ja taessae oli
nyt hyvae tilaisuus osottaa, ettae he, puhtaat sielut, olivat
Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti kiven, niin oli
epaeilemaettae paikallaan, ettae he heittivaet kolme kiveae.
Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi uuden
lisaen. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, ettae joku oli naehnyt
Frank Craigin kaupungissa. Ensinnae oltiin erimielisiae siitae, missae
kaupungissa; mutta taemae pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten
keksittiin nainen, ja tuota pikaa kaevi selville, ettae oli naehty
haenen ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessae,
liverikuski hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja haenen
rinnallaan. Naein juttu vaehitellen kasvoi ja kaunistui ja kaevi
joutilaalle maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian
osottivat, kuinka alusta alkaen tuulesta temmattu taemae
haevaeistysjuttu oli; mutta haen oli liian ylpeae noustakseen sellaista
valhetta vastaan, jota haen tiesi mielihyvaellae uskottavan. Haen
Mirandan vuoksi kaersi, kunnes haenen tummat kasvonsa alkoivat saada
poimuja, mustat silmaet alkoivat vaarallisesti hehkua ja haen alkoi
pelaetae vielae tekevaensae tuhoja jollekulle. Viimein haen, sattumalta
kuultuaan taestae hyljaetystae metsaen koskellisesta raiviosta, moei
moekkinsae polkuhinnasta ja laehti pahoja kieliae pakoon.
Pages:
1 | 2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12