Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 | 12
Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmaeae vettae vasten kasvoja.
Hetken haenen teki mieli kuristaa ystaevaellinen, karkeasyinen,
hyvaentahtoinen tyhmae vaimo, joka seisoi ja saeteili heitae molempia
kohti kelmeaetae hyvaentahtoisuuttaan. Haen kirosi itseaeaen, kun ei
ollut haentae varottanut, ettei Mirandaa sopinut haernaetae samalla
tavalla kuin kylaen tyttoejae. Haen naeki Mirandan kasvojen lentaevaen
punaisiksi korvia myoeten, vaikka haen koukistui Jimmyn yli, eikae ollut
kuulevinaankaan; ja Taavi tiesi, ettae sillae samalla hetkellae haenen
hyvae tyoensae tuhoutui. Muutamaan sekuntiin haen ei voinut sanoa
mitaeaen ja hiljaisuus alkoi tuntua tuskastuttavalta. Sitten haen
aenkoetti:
"Minae pelkaeaen, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka
minae halusta haenet ottaisin, sen taivas tietaeae. Miranda ei pidae
minusta kovin paljoa."
Vaimo katsoi haeneen, ikaeaenkuin ei uskoisi.
"No mutta Herran nimessae, Taavi Titus, mitae haen sitten tekee
taeaellae kahden kesken sinun kanssasi?" haen huudahti ja vaesymys
palasi taas lauseen lopulla haenen aeaeneensae. "Mene nyt jaerveen!
Ethaen sinae tunne naisia ensinkaeaen!"
Taemae oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt
erehtymaettoemaen hienoksi niinae pitkinae kuukausina, joiden kuluessa
aarniopuut, suuret tuulet ja vakaat taehdet olivat olleet haenen ainoana
seuranaan. Haenen omat kasvonsa kaevivaet nyt punaisiksi Mirandan
vuoksi.
"Minae olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos taemae asia saisi
jaeaedae taehaen", haen sanoi tyynesti. Mutta haenen aeaenessaeaen oli
lujuus, jonka vaimo kaesitti.
"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena naelaestae", haen sanoi.
"Minun taeytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja haen laehti
lieden luo ja taeytti kattilan.
Miranda ei sen jaelkeen illallisen aikana eikae lyhyen illan mittaan
virkkanut Taaville sanaakaan. Haen puhui rouva Whitelle jonkun verran ja
hyvin ystaevaellisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn kiintyi
muuten haenen koko huomionsa. Ja haen saikin pitaeae Jimmyn melkein
omanaan, sillae rouva White sai Taavin seurakseen laehtiessaeaen
ulkoaskareille ja lypsaemaeaen. Myoehemmin takkavalkean aeaeressae, jota
pidettiin enemmaen huvin kuin laemmoen vuoksi, rouva White enimmaekseen
keskusteli Taavin kanssa. Haen ei ollut taelle kiukuissaan saamastaan
nuhteesta,--kantoi sen sijaan epaemaeaeraeistae kaunaa Mirandaa vastaan,
taemae kun muka oli siihen syynae. Rouva White alkoi aelytae, ettae
Miranda oli toisenlainen kuin muut tytoet ja toisenlainen kuin haen itse
oli tyttoenae ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat haenestae
suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei haen voinutkaan niiden laatua
maeaeritellae. Haen aivan ylimalkaisesti sanoi, ettae tyttoe oli
olevinaan; ja haen alkoi tuota pikaa arvella, ettae Taavin kaltainen
pulska poika oli haenelle liian hyvae. Mutta siitae huolimatta vaimo oli
oikeamielinen nainen omaan uupuneeseen vaerittoemaeaen tapaansa; eikae
haen voinut muuta kuin myoentaeae, ettae Mirandassa varmaan piili
paljon, koska pikku Jimmy haeneen niin kiintyi--"sillae lapsi tuntee
hyvaen sydaemen", kuten haen itsekseen arveli.
Matkamiehet laeksivaet seuraavana aamuna heti paeivaenkoiton jaelkeen
paluumatkalle, Miranda vaivoin riistaeytyen irti pikku Jimmyn
syleilystae ja jaettaeen haenet epaetoivoisen itkun valtoihin. Miranda
oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin
tavallisestikin, jopa siihen maeaeraeaen, ettae kiltti, tylsae rouva
White paeaetti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi
jaeaetaevaen erotuksen; ja haen oli liian ylpeae ja ehkae sillae haavaa
liian toivotonkin koettaakseen sitae sulattaa. Koskien nouseminen
sauvomalla oli hidasta ja ankaraa tyoetae, Taavi teki ihmeitae
taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan aeaeneti. Haenen
voimatyoensae eivaet jaeaeneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi
paadutti sydaentaeaen itsepintaisesti; sillae haepeaen tunne, jota haen
ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttae haenen kiukulleen.
Siitae huolimatta haenen kuitenkin taeytyi kaiken aikaa sykkivin
sydaemin katsella taetae taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla
niiden hidasta jaerkaehtaemaetoentae voittamista. Metsaen poikki
astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt
vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta saehkoeistae, vaan
kylmaeae, seinaellisen huoneen aeaenettoemyyttae. Ja metsaen henget
naeyttivaet olevan hyvillaeaen Taavin vastoinkaeymisestae, ne eivaet nyt
sallineet mitaeaen vaelikohtausta, ei mitaeaen viihdykettae. Ne pitivaet
kaiken metsaekansan piilossa, ne haeaetivaet metsaen pihoilta kaiken
elaemaen ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.
Saapuessaan takaisin raivaukselle vaehaeae ennen auringonlaskua he
pysaehtyivaet moekin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi
moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin aeaeni kuului moekin takaa
vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi
kaetensae kylmaen avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettoemaen
vastakatseen.
"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitae", haen sanoi. "Aeidin
loeydaet tuolta vadelmia poimimasta."
XVIII LUKU.
Vieraan tihutyoe.
Kaiken kesaeae ja alun syksyaekin Taavi aina parin viikon kuluttua kaevi
raivion moekillae ja Miranda aina osotti haentae kohtaan samaa kylmaeae
totunnaista kohteliaisuutta. Haen tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa
kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeaetae vaimoa kohtaan, joka
niin koempeloeillae kolauksilla oli haenet jaerkiinsae palauttanut juuri
kun haen oli ollut vaehaellae uhrata vapautensa ja yksiloellisyytensae
miehelle--voimalliselle miehelle, joka olisi haenet itseensae
yhdyttaenyt. Kiihkeaellae innolla haen jaelleen etsi piilevaen kansan
seuraa, aarniometsaen salaisuutta ja ihmeitae. Kun se oli inhimillinen
rakkaus, jota haen paraillaan tukahutti, ja kun haen samalla
sydaemessaeaen tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitae
itsekaeaen tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen
mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttoe ei ollut koskaan ennen
osottanut. Se miellytti Kirstiae ja haen vastasi siihen sydaemestaeaen
tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta haen aelysi, mikae sen pohjalla
piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta
aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska haen pelkaesi immen
vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Haen piti Taavia suuressa arvossa,
vaikk'ei sitae Mirandalle koskaan sanonut; ja haen rohkaisi vakaasti
alakuloista kosijaa yhtae mittaa vakuuttaen: "Kaikki kaey hyvin, Taavi.
Aelae sureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan
odotti aikaansa tyynenae, vakaana ja kiireettoemaenae; ja jos haen
sureksikin, niin koetti haen ainakin kaikin tavoin olla sitae
naeyttaemaettae.
Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsaen asukkaat
olivat haenen leppymaettoemiae vastustajiaan; sillae niin laehelle
Mirandaa ei metsaen kansa ollut vielae koskaan tullut sillae ajalla,
jonka haen oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli
melkein aina haenen seurassaan, jos suinkin vielae entistaekin
uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmaertaemaeaen. Ja
Kroofin penikka, erinomaisen hyvaen naekoeinen ja kauniisti kehittynyt
elaein, oli melkein yhtae uskollinen kuin emo. Kun naemae molemmat
joskus harvoin olivat poissa omilla retkillaeaen, jotka Kroof huomasi
tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut
alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat haenen kintereillaeaen;
ja eraeaenae painostavana iltapaeivaenae, kun haen oli nukahtanut
maennynneulasten peittaemaelle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri,
jonka kynsistae haen oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja
kaevi haenen viereensae maata. Miranda heraesi sen kovaa kehraetessae
aivan haenen korvanjuuressaan. Pantteri kehraesi vielae kovemmin, kun
haen hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan taeytti omituinen innostus,
kun haen huomasi vaikutuksensa metsaen elaeimiin yhae kasvavan ja
laajenevan. Ei mikaeaen, niin haen lupasi, saisi milloinkaan viekotella
haentae pois naeistae kirkkaista varjoista, taestae vaikenevasta
kansasta, jota haen hallitsi kaedellae ja silmaellae ja taestae
salaperaeisestae elaemaestae, jonka ainoastaan haen saattoi tuntea. Kun
vanha Taavi, johon haen oli laempimaesti kiintynyt, taehaen aikaan yhae
harvemmin kaevi raiviolla, niin Miranda pyrki haentae karttamaan
ikaeaenkuin pelaeten, ettae haen heikentaeisi taetae paeaetoestae; ja
itsepintaisesti haen oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja
lapsen suuta, sillae se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja taestae
seurasi, ettae kun lokakuu tuli ja koko metsae kaikkialla oli
taeynnaeaen varisevien lehtien aeaenetoentae elaemaeae ja sinisen
taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltae
suljetut kaiken kesaeae, niin Miranda mielestaeaen oli sangen varma
paeaetoeksessaeaen; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei haenen
sydaemensae epaetoivo paeaesisi kasvoihin kovin selvaeaen kuvastumaan.
Sen lokakuun lopulla Taavi metsaestysretkellaeaen tuli kulkeneeksi
samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa haen oli kesaekuussa Mirandan
kanssa tavannut ilveksen. Haen paraillaan etsi Kirstille verestae lihaa,
mutta riistaa ei ollut naekynyt sinae paeivaenae ensinkaeaen. Juuri kun
haen jonkinlaisen koti-ikaevaen haikeudella tunsi taemaen paikan, jossa
haen ja Miranda olivat naeyttaeneet lyhyen hetken olevan keskenaeaen
niin taeydelleen sopusoinnussa--kuinka kauan siitae oli ja kuinka
uskomattomalta koko tapaus haenestae nyt tuntui!--niin haenen eraemiehen
silmaensae keksi naeyn, joka sai rihlan viipymaettae poskelle
lentaemaeaen. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti
riipi taepoetaeysistae varsista mustikoita ja moeraehteli tyytyvaeisenae
kun niitae oli niin paljon ja ne olivat niin hyviae.
"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitae parasta.
Naeyttaeae rupeavan vaehaen vaesymaeaen sarvaan lihaan!"
Haen taehtaesi kiireettae, rihla paukahti teraevaeaen laeiskaehtaeen, ja
soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin laepi aivojen
ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut--niin
silmaenraepaeyksessae ja tuskatta, ettae puoliavoin suu vielae oli
taeynnaeaen marjoja ja pieniae tummanviheriaeisiae lehtiae. Taavi
tunnusteli sen pehmeaetae ja kiiltaevaen mustaa karvaa.
"Olipa siinae kaunis karhun alku", haen mutisi melkein katumapaeaellae.
"Oli kai vaehaen ilkeaetae tehdae sinusta noin aekkiloppua, kun sinun
oli siinae yksinaesi niin lysti olla."
Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle
mielessaeaen sijaa. Haen viipymaettae nylki saaliin ja kaetki nahkan
huolellisesti, latoen sen paeaelle kasan isoja kiviae, palatakseen
ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Haen oli nyt matkalla
raivaukselle, eikae voinut ottaa matkaansa veristae nahkaa, joka olisi
lopullisesti tuominnut haenet Mirandan silmissae; mutta nahka oli liian
kaunis jaeaedaekseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa
tallessa, niin haen leikkasi penikasta mureimmat palat, kaeaeri ne
koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkaeaensae, laehtien sitten
raivausta kohti harppaamaan. Haenen mielessaeaen oli, ettae Kirstin
vielae sinae iltana piti saada karhunpaistia.
Vaehaen sen jaelkeen kuin haen oli laehtenyt kallioaukiolta, jolla
punainen raato rumasti irvisti paeivaen paisteelle, ilmestyi pimennoista
toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva
ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympaerillae. Se pysaehtyi
ympaerilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jaeykistyi ja sitten se
rytinaellae hyoekkaesi mustikkapensaitten kautta kohti sitae paikkaa,
missae kamala raato venyi verissaeaen. Karhu kulki sen ympaeri kahdesti,
kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitae
hitaasti takaperin alamaekeen, tuijottaen siihen silmillaeaen
ikaeaenkuin odottaen, ettae se nousisi yloes ja seuraisi haentae.
Metsaen reunalla se sukkelaan pyoerii ympaeri ja laehti vihaista laukkaa
seuraamaan Taavin jaelkiae.
Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.
Se hyoekkaesi hurjasti haenen peraessaeaen, kamala verikosto
mielessaeaen, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, ettae kului
melkein tunti, ennenkuin kontion teraevae vaisto ilmaisi, ettae vihamies
oli laehellae. Raivo ei sitae sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui
pehmein askelin; ja pian se naeki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa
edellae, nopeaan harpaten metsaen ruskeavarjoisia kujia.
Ei koko metsaessae ollut toista yhtae viekasta karhua kuin Kroof; ja
Kroof tiesi, etteivaet koko sen hirmuinen voima ja raivo riittaeneet
asestettua metsaemiestae vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeae. Hiljaa
kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi
jaelkiae. Nuori Taavi ei kaikesta eraemiestaidostaan, valppaista
aistimistaan eikae vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitae
kostajaa, joka saeaelimaettoemaenae seurasi kuin koira haenen
kintereillaeaen. Taavi piti semmoista kiirettae, ettae hiukset syksyn
viileydestae huolimatta maerkinae takertuivat otsaan. Kun haen saapui
purolle, joka alkoi moekin laehteestae, niin haen arveli peseytyvaensae,
ennenkuin laehtisi vieraihin. Haen nakkasi myttynsae ison hemlokin alle,
heitti maahan lakkinsa, vyoensae, paitansa ja laski niiden viereen
ladatun pyssynsae. Sitten haen, vyoetaeisiaeaen myoeten alasti, poikkesi
parikymmentae askelta syrjaeaen joen muodostamalle somalle allikolle ja
kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensae kunnollisesti.
Kroofin pienet silmaet kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.
Se hiipi laehemmaeksi, pitaeen hemlokin runkoa itsensae ja vihamiehensae
vaelillae, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittaenyt puun
juurelle. Se nuuski haenen kokoon kaeaerittyae myttyaeaen ja kaeaensi
sen nurin kaemmenellaeaen. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen
rohkaisten syoeksyi penikkansa murhaajan kimppuun.
Taemae vihainen roehkaeisy oli Taavin saama ensimaeinen varotus
uhkaavasta vaarasta. Haen katsahti sukkelaan yloes, paeae ja olkapaeaet
vettae valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinae ollut valitsemiseen aikaa.
Valtava kontio oli haenet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellae
haen oivalsi koko murhetapauksenkin. Haenen sydaentaeaen kouristi.
Allikon toisella puolella oli juuri haenen kohdallaan suuri pyoekki, ei
sen kauempana, kuin ettae siihen melkein ulotti kaedellaeaen. Yhdellae
hyppaeyksellae haen saavutti sen. Seuraavalla haen sai kiinni oksasta ja
keikautti itsensae ilmaan juuri ja juuri vaelttaeen Kroofin kostavan
kaemmenen iskun.
Haen nousi puuhun ketteraesti ja etsi oksaa, jota pitkin paeaesisi
toiseen puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen
epaeroeityaeaen, kiipesi haenen peraessaeaen. Mutta Taavi ei loeytaenyt,
mitae etsi. Vaehaen oli tosin aarniometsaessae puita, joiden ylimmaet
oksat eivaet sotkeutuneet laehimmaen naapurin oksiin, mutta kun ihminen
luonnostaan kammoo uintia semmoisessa vedessae, jota ei suoranainen
auringonpaiste raitistuta ja elvytae, oli Taavikin sen vuoksi valinnut
paikan, jossa puut olivat hajallaan niin ettae taivaan sini kuvastui
veteen. Haen kiipesi seitsemaen kahdeksan syltae korkealle maasta,
ennenkuin loeysi oksan, joka tarjosi vaehaenkaeaen toivoa. Haen laehti
sitae kulkemaan, tukien ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli haenen
paeaensae paeaellae. Kulkien oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, haen
huomasi asemansa tuiki toivottomaksi. Haen ei olisi voinut, vaikka olisi
kuinka taitavasti itseaeaen heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut
kuinkakin hyvae, tavottaa laehimmaen puun laehintae oksaa. Haen
kaeaentyi takaisin, mutta Kroof oli jo oksan juuressa. Se iski kyntensae
oksaan; ryoemi haentae kohti hitaasti, armotta; se oli saanut
ahdistetuksi vihamiehensae ansaan.
Taavi seisoi jaennitettynae ja liikkumatta, odottaen kontiota. Haenen
kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Haen tiesi, ettae kaiken
ihmislaskun mukaan haenen hetkensae luultavasti oli tullut; mutta haen
aikoi tehdae, mitae tehdae saattoi. Syvaellae haenen allaan, haenen ja
maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen vaelillae (haen katsoi alas
siihen, myoehaeisen auringonvalon haeikaeisemaenae) oli vankka hemlokin
oksa. Haen aikoi pudottaa itsensae viime tingassa; ja taemae oksa--haen
aikoi tarrata siihen kiinni--ehkae pysaeyttaeisi haenen putoomisensa,
ainakin ehkaeisisi sitae! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo.
Haen ei pelosta vavissut, mutta haen tunsi murhetta ja pettymystae
toiveidensa saadessa taemmoeisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui
katkeralta. Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon
laehestyessae. Paeaellimaeinen oksa, joka oli liian heikko yksin
kestaeaekseen haenen painonsa, tuki haentae vielae. Haen piti paeaensae
pystyssae, uhmaten kuolemaa.
Sattui niin, ettae Miranda, joka oli laehettyvillae, oli kuullut Kroofin
karjauksen, jonka se paeaesti hyoekaetessaeaen Taavin kimppuun. Sen
vihainen aeaenensaevy oli saanut haenet haemmaestyneenae ja pahaa
pelaeten paikalle rientaemaeaen. Haen tunsi Taavin rihlan ja
metsaestysmekon hemlokkipuun juurella ja kauhean pelon valtaamana haenen
sydaemensae suli. Sitten haen naeki Taavin korkealla pyoekissae, paljaat
olkapaeaet hohtaen ruskeitten lehtien seasta. Haen naeki Kroofin, joka
nyt oli vain kolmen jalan paeaessae saaliistaan. Haen naeki vihan, joka
puhui pedon silmistae ja avoimesta suusta.
"Kroof!" haen huuti vihaisella kaeskevaellae aeaenellae; mutta Kroof ei
huolinut siitae enempaeae, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.
"Kroof! Kroof!" haen uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan
kauhun valtaamana, kun julma elaein ryoemi yhae edemmae. Taavi ei
kaeaentaenyt paeaetaeaen, vaan huuti alas levollisella aeaenellae: "Se
ei sinusta vaelitae taellae kerralla, Miranda. Eikoe taessae liene
laehtoe kaesissae, ei sille mahda mitaeaen!"
Mutta Mirandan kasvot aekkiae kuin kivettyivaet. Haen hairasi maasta
rihlan. "Pidae varasi!" haen huuti ja tarkkaan ja varmalla kaedellae
taehdaeten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin
peraekkaein, ettae molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten
haen pudotti aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.
Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, naeytti sitten
lyyhistyvaen oksalle kokoon, pitaeen siitae kiinni. Seuraavassa
silmaenraepaeyksessae se hitaasti vieraehti pois ja putosi alas
pehmeaenae suunnattomana myttynae. Huokaisevalla jyraehdyksellae se
tapasi maan. Miranda paeaesti matalan huudahduksen aeaenen kuullessaan,
kaeaentyi pois ja nojasi hemlokin runkoa vastaan. Kaeaensi kasvonsa
puuta kohti ja kaetki ne kaesivartensa taipeeseen.
Taavi tiesi nyt, ettae kaikki, mitae haen oli toivonut, oli nyt haenen.
Mutta ensimaeisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykaehdyksen jaelkeen
haenen sydaemensae paisui saeaelistae impeae kohtaan, saeaelistae ja
pohjattomasta hellyydestae. Haen kiipesi alas pakopaikastaan, puki
paeaelleen metsaestysmekkonsa ja vyoensae, katsoi uteliaana tyhjaeae
rihlaa, joka makasi sammalella ja potkaisi koeytetyn lihamytyn
pensaikkoon. Sitten haen meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.
Lyhyen hetken jaelkeen haen laski kaesivartensa immen olkapaeille ja
kosketti haentae isolla kaedellaeaen, kevyesti mutta varmasti. "Sinae
ihmeteltaevae Miranda", haen sanoi, "jaelleen olet lahjoittanut minulle
elaemaeni! Mutta minae en kiitae sinua, ennenkuin kuulen, mitae aiot
minun tehdae. Elaemaeni on ollut kokonaan sinun siitae hetkestae,
jolloin ensi kerran naein sinut taeysikasvuisena naisena. Mitae aiot
tehdae elaemaelle, jonka olet pelastanut, Miranda?"
Haen puserti immen olkapaeaetae lujemmin sydaentaensae vastaan ja
kumartui haenen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan
pronssinvaeristae tummaa tukkaa, jolle haen hengitti. Impi aekkiae
nyyhkyttaeen kaeaentyi ympaeri, tarttui haeneen kiinni ja kaetki
kasvonsa haenen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" haen huudahti surkealla
aeaenellae, "vie aeiti ja minut pois taestae paikasta; minae en tahdo
enaeae elaeae raiviolla. Sinae olet surmanut sen vanhan elaemaen, jota
minae rakastin," Ja haen puhkesi myrskyiseen itkuun.
Taavi odotti, kunnes haen oli tyyntynyt. Sitten haen sanoi: "Jos minae
olen sinun elaemaesi muuttanut, Miranda, niin olet sinaekin hiukan
muuttanut minun elaemaeaeni. Minae en enaeae metsaestae, enkae viritae
ansoja, rakkaani, eikae metsaen elaeinten enaeae tarvitse olla
huolissaan minun taehteni. Me myoemme moekin ja laehdemme alas
Meramichiin, jossa minae voin saada hyvaen toimen metsaenlukijana.
Siihen minae olen ensimaeisiae. Ja minae luulen--voi, minae rakastan
sinua ja minae luulen voivani tehdae sinut onnelliseksi, sinae
ihmeteltaevae Miranda."
Impi kuuli haenen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa
haenen syleilystaeaen. "Mene kertomaan aeidille, mitae olen tehnyt,
Taavi", haen sanoi vakavalla aeaenellae, "ja jaetae minut taenne
hetkeksi kahden kesken Kroofin kanssa."
Mirandan palattua moekille Kirsti ja Taavi illalla laehtivaet lapioiden
ja lyhdyn keralla allikolle pyoekin luo. Missae kiviperaeisestae maasta
loeytyi pehmeaempaeae kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he
hautasivat vanhan Kroofin syvaelle maan poveen, etteivaet ahman kynnet
paeaesseet sen rauhaa haeiritsemaeaen, eikae kevaetauringon lumous sitae
unesta heraettaemaeaen.
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 | 12