A / B / C / D / E /  F / G / H / I / J /  K / L / M / N / O /  P / R / S / T / UV / W / Z

Annual Bibliography of Commonwealth Literature 2007
This paper argues that discourses of love in Ghanaian market literature for youth offer a view into complex negotiations of agency and empowerment. Drawing on Deborah Durham's notion of youth as "social `shifters'" and Francis Nyamnjoh's conception of the "interconnectedness" of agency, I take Ghanaian market literature as one specific case of how African literature for youth foregrounds questions of continuity and change as African societies enter into increasingly complex global relations. In this literature for youth, received notions of love, often constructed out of impressions from American pop and hip hop music, carry new notions of agency that compete with existing "domesticated" forms. Authors like Ike Tandoh and Evelyn Tay employ discourses of love to offer youth alternative avenues for empowerment in a context of socio-economic disenfranchizement. In a creative process of "straddling", this writing both reveals and reproduces the contradictions that obtain in youth configurations of agency.

Aarniometsan sydan

C >> Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12



Heidaen astellessaan taeten aeaeneti ja kevein jaloin kuin piilevae
kansa itsekin, kuului pienestae aukiosta suoraan edestae paein nuoren
virginiahirven heikko sointuva aeaennaehdys. He olivat nyt, kolme tuntia
nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat
Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi
ohutta sammalta ja vaehaen viinimarjapensasta; laehellae oli kohoovan
maeen graniittiperustuksen maasta pistaevae polveke.

Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin
ajattelemattomasti metsaen vaarallisissa kaetkoeissae. Molemmat kulkijat
pysaehtyivaet vaistomaisesti ja sitten hiipivaet eteenpaein entistae
varovaisemmin, oksain lomitse ympaerilleen kurkistellen. Metsaen
asukkaille, sekae elaeimille ettae ihmisille, se mikae on tavatonta on
aina epaeiltaevaeaekin ja siis myoes pelaettaevaeae. Muutaman askeleen
astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda naeki varomattoman hirvaan
vasikan.

"Hiljaa!" haen kuiskasi, laskien kaetensae Taavin kaesivarrelle.
"Katsos, se raukka on eksynyt. Elae saeikytae sitae!"

"Pian se saa muuta pelaettaevaeae", mutisi Taavi, "ellei heitae
maeaekimistaeaen."

Tuskin haen oli saanut naemae sanat sanotuksi, ennenkuin pieni elaein
hyppaesi, vaerisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta
toiseen ikaeaenkuin epaetietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitae
vaaraa. Siinae samassa ponnahti alusmetsaestae ilveksen harmaanruskea
haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni,
kiskoi sen nurin, raateli sitae vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.

"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpaein hyoekaeten. Mutta Taavin
kaesi pidaetti haenet.

"Odota!" haen sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitae emme
enaeae voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitae
tietysti on kaksi."

Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vaehaeaekaeaen suostunut
"molempain kelvottomain" saantiin; mutta taellae haavaa haen oli
taeynnaeaen vihaista saeaeliae nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla
muisteli sitaekin etaeistae paeivaeae, kun Ganner oli tullut
raivaukselle ja ainoastaan Taehden, heidaen urhoollisen haerkaensae
kunto oli pelastanut haenet itsensae ja Mikko vasikan julmasta
kuolemasta. Haen sen vuoksi totteli Taavin kaeskyae ja odotti.

Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa
avunhuudon. Hurjalla kiireellae, vaikka aeaeneti, se pehmeitae
sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui naekemaeaen saman, minkae
Miranda ja Taavi naekivaet. Mutta se ei pysaehtynyt aprikoimaan tai
punnitsemaan, tekikoe nyt viisaasti vai eikoe. Yhdellae loikkauksella se
oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Naelkaeinen ilves
katsahti yloes siksi ajoissa, ettae juuri ennaetti vaeistaeae emon
putoovat kaviot, jotka olisivat siltae selaen katkaisseet. Naein isku
vain hipaisi kylkeae, revaeisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen
monen askeleen paeaehaen alamaekeen.

Ennenkuin ilves ennaetti taeysin tointua, oli virginiahirvi jaelleen sen
kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta saeihkyvin silmin ja
punottavin poskin puristi toverinsa kaesivartta tuimasti ja haenen
hoikat sormensa tuottivat taelle suloista kipua. Ilves pelaestyneenae ja
raivostuneena kaeaentyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekae kyntensae
ettae hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se
oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin kaeynyt huonosti,
ellei samalla naarasilves olisi laukannut maekeae alas ja vihaisesti
aeristen hypaennyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.

"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppaesi syrjaeaen Taavin rinnalta
haenelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin
haen ennaetti mitaeaen sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla
pamahti; ja jaelkimaeinen hyoekkaeaejistae mukelsi saetkien nurin. Taavi
heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistaen syoeksyi metsaeaen;
mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan paeaestae
laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki
selkaerangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi
tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vaehaeaekaeaen huomannut sitae taitoa,
jota haen oli taessae osottanut. Mirandan mielestae oli ampuminen
luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin
tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Elaein makasi jo
liikkumatonna. Mutta toinen ilves vaeaenteli pensaikossa suulleen
sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydaentae.

"Voi kuinka se kaersii! Tapa se, sukkelaan!" haen huohotti. Taavi juoksi
paikalle, kohotti pyssynsae, puolesta piipusta kiinni pitaeen, ja iski
petoa takaraivoon, niin ettae se heitti henkensae. Virginiahirvi
hoiperteli sillae vaelin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa
luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli
sitae herkillae sieraimillaan ja huomattuaan, ettae se oli aivan
kuollut, poistui hitaasti metsaen pimennoihin. Itse se paeaesi taestae
vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.

Miranda kaevi vuoron takaa kunkin tapetun elaeimen luona ja katseli
niitae miettivaeisenae Taavin vaieten tuumiessa, mitae nyt oli
tehtaevae. Haen oivalsi, ettae haenen oli paras liikkua varoen,
niinkauan kun Miranda taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttoe
nyyhkyttaevaellae aeaenellae ja silmaet suurina ja kirkkaina:

"Tule, laehdetaeaen pois taestae kamalasta paikasta!"

Taavi tunsi lievaeae mielipahaa, kun piti jaettaeae kaksi hyvaeae nahkaa
kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta haen kuitenkin seurasi
Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua taellae haavaa nahkoista. Mutta
heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, haen kaeaentyi sivulle
paein ja suuntasi kallionnyppylaeae kohti, joka naekyi puitten
vaelistae.

"Miksi sinae taenne kaeaennyt?" kysyi Miranda.

"Minae epaeilen, ettae ilveksillae on noissa louhissa pesaensae", haen
vastasi, "ja meidaen tulee etsiae se."

"Mitae me niiden pesaellae?" impi haemmaestyen kysyi.

"Varmaan siinae on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidaen
tulee loeytaeae."

"Minkae vuoksi?" kysyi Miranda epaeluuloisesti.

Taavi katsoi haeneen.

"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", haen sanoi
hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan naelkaeaen?"

"Sitae en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon
tuskalla; ja haen katsahti Taaviin uudenlaisella hyvaeksymisellae. Haen
itsekseen ajatteli, ettae Taavi, vaikka olikin eraemies ja veren
tahraama, kuitenkin osotti herkempaeae ja jaerkevaempaeae hellyyttae
metsaen karvaista kansaa kohtaan kuin haen itse.

Melkein puolen tuntia he etsivaet kalliopykaelaen louhikoista, ja
lopulta loeysivaet matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva
vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisaellae kelli kuivalla
sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan kaltaista
olentoa pehmeaesti yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka naekoe keksi ne
paikalla, mutta Taavin silmaet tottuivat vasta jonkun sekunnin kuluttua
pimeaeaen. Ilveksen penikat karvakeraeksi yhteen kietoutuneina
naeyttivaet Taavista sangen somilta--hyvaeiltaeviltae ja suojeltavilta.
Haen hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus heraettaeisi saeaeliae
Mirandan hellaessae sydaemessae. Siitae huolimatta haen lujalla
rohkeudella, jota harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet
osottamaan, astui eteenpaein, kumartui, selvitti erilleen pehmeaen
karvakeraen ja metsaestyspuukkonsa raskaalla paeaellae napautti
kumpaakin penikkaa teraevaesti niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.

"Voi noita pikku raukkoja!" haen mutisi; "ei niille voinut mitaeaen
muutakaan", ja haen kaeaentyi Mirandan puoleen.

Impi oli peraeytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina
tuijottaen haeneen vihasta saeihkyvin silmin.

"Sinae raakalainen!" haen huudahti.

Taavi oli otaksunut, ettae tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei
haen osannut juuri taetae odottaa. Haen sanoi puolestaan selvaet sanat.

"Minae luulin sinua taeysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun
ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minae
antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta
nyt minae huomaan, ettae oletkin vain tyhmae lapsi, joka et viitsi
ajatella. Luulitko sinae tosiaan, ettae nuo pienet raeaesyt olisivat
voineet elaeae ja pitaeae huolta itsestaeaen?"

Taavi puhui kylmaesti, uhmaten; ja haenen aeaenessaeaen oli isaennoeivae
saevy, joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisaeksi haemmaestyi. Haenen
kasvonsa punastuivat vielae tummemmiksi, mutta haen loi alas silmaensae.

"Minae olisin vienyt ne kotiin ja kesyttaenyt ne", vastasi haen vallan
noeyraesti.

Taavin jyrkkae ilme lauhtui.

"Sinae et millaeaen olisi voinut niitae elaettaeae. Ne olivat liian
nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihaen niillae ole vielae
silmiaekaeaen. Ne olisivat kaesiisi kuolleet, Miranda, se on varma
asia!"

"Mutta--kuinka sinae saatoit!" impi intti, ei enaeae vihalla, vaan
kurkussa saeaelin vaeraehdys.

"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinae teet kaloille niiden
kaersimyksen paeaettaeaeksesi."

Miranda katsahti yloes aekkiae, silmaet suurina.

"Tiedaetkoe mitae, Taavi, sitae en ole koskaan ennen tullut
ajatelleeksi", haen vastasi. "Minae en enaeae koskaan pyydae kaloja, en
koko elaemaessaeni! Laehdetaeaen pois taeaeltae."

"Naeetsen", alkoi Taavi, joka oli paeaettaenyt kylvaeae Mirandan mieleen
muutamia epaeilyksen siemeniae haenen omien mielipiteittensae oikeuteen
naehden, "naeetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elaemaessae
johdonmukainen; mutta saatpa naehdae, ettae aina elaemae tavalla tai
toisella saattaa sinut haepeaeaen. En minae tahdo sillae sanoa, ettae
sinae olet kauttaaltaan vaeaeraessae, en toki. Kun olen tullut
naekemaeaen, kuinka sinae ymmaerraet metsaen elaeimiae ja kuinka ne
ymmaertaevaet sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta
itsestaekin tuntua vaehaen toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto
on luonto eikae sillae pitkaelle paeaese, jos sitae vastaan puskee.
Katsoppas taetae, sinae kaeskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi
hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitae haeijyydestae eikae vain
oman vatsansa taeyttaemiseksi--senhaen sinae tiedaet. Se tappoi
naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivaet ole niin rakennetut, ettae ne
voisivat syoedae ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa
lihaa, niin penikat olisivat kuolleet naelkaeaen. Sen taeytyy tappaa.
Luonto on sille antanut taemaen lain, ja panttereille, ketuille, susille
ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman
lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikaeaen; naemae kaikki
ovat siten rakennetut, ettae niiden tulee syoedae kaikenlaista ruokaa,
lihaa muun mukana. Ja oikein elaeaekseen ja ollakseen taeydesti sitae,
mitae niiden on oltava, niiden kaikkien taeytyy joskus syoedae lihaa,
sillae luonto ei paljon suvaitse sitae, ettae sen lakeja
laiminlyoedaeaen!"

"Olenhan minae terve", keskeytti Miranda kiihkeaesti, ilmeisellae
esimerkillae kumotakseen nuo puheet.

"Ehkaepae et ainiaan!" arveli siihen Taavi.

"No jos minae sairastun,--niin minae kuolen, ennenkuin syoen lihaa!"
vaeitti impi kiihkeaesti. "Mitae iloa on elaemaestae, jollei se ole
muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestae, joka jaeae
eloon, monen taeytyy kuolla!"

Taavi pudisti paeaetaeaen jaerkeillen.

"Sitae, Miranda, ei vielae kukaan ole voinut selvittaeae. Minae olen
ajatellut sitae koko joukon, ja lukenut myoes siitae koko joukon
yksinaeisessae leirissaeni, enkae voi mitenkaeaen sitae kaesittaeae.
Usein minusta on tuntunut siltae kuin ei koko elaemae olisi muuta kuin
muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitae huolimatta,
ellemme liian paljon typeraesti haudo semmoisia asioita, joita emme voi
ymmaertaeae, niin meistae tuntuu hauskalta elaeae; ja minae, Miranda,
ajattelen ettae taemae elaemae voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."

Haenen aeaenessaeaen oli, kun haen sanoi naemae viimeiset sanat, jotain
joka sai Mirandan vaeraehtaemaeaen, mutta samalla kehotti haentae
olemaan varuillaan.

"No niin", impi huudahti jyrkaesti, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minae
en enaeae koskaan pyydae kaloja."

Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku
hyoekkaeystaeaen tukemaan, haen sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun
raueta.




XVII LUKU.


Koskien pauhussa.

Vaehaeae ennen puoltapaeivaeae, sydaenkesaen helteen heikosti suotaessa
aarniometsaenkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellae
taeaellae toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja
metsaen hyvaenhajuisten tuoksujen levitessae ilmaan tavallista
runsaampina, molemmat vaeltajat raukaisevan laemmoen muistutellessa
pysaehtyivaet puolista syoemaeaen. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen,
mutta melskeisen puron rannalla istuen he soeivaet vaatimattoman
aterian, juustoa ja mustaa leipaeae, jota Kirsti oli pannut Taavin
laukkuun. Lyhyt oli heidaen lepohetkensae, ja kun he jaelleen laehtivaet
liikkeelle, niin Taavi sanoi:

"Taestae ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kaetketty
pensaihin aivan taemaen pienen puron suuhun. Eikoes se pidae aika
aeaentae?"

"Minae pidaen siitae aeaenestae", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja
iloisesti, ikaeaenkuin joen kevyt sointuva soitto olisi haenen veriinsae
mennyt.

"Niin, mutta Iso Haara on sentaeaen vaehaen isoaeaenisempi", jatkoi
Taavi. "Se on vaekevaeae vettae, koski kosken peraestae kaiken matkaa
aina Gaben raivaukselle saakka. Ethaen vain pelkaeae, Miranda?"

Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,
sointuva ja kumman haernaeaevae. Haen kiihkomielin odotti koskenlaskua.

"Minae luotan siihen, Taavi, ettae sinae osaat kanoottia hoitaa", siinae
kaikki, mitae haen sanoi. Haenen aeaenensae luottavaisuus vaikutti,
ettae Taavi mielestaeaen oli paeaessyt melkoista laehemmaeksi
paeaemaeaeraeaensae. Haen ei uskaltanut puhua, ettei taemae ilo
itseaensae ilmaisisi.

Vaehaen ajan kuluttua alkoi kuulua toista aeaentae, johon pienen puron
kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikae edes haemmentynyt, vaan
esiintyi kirkkaana kuin jylhaeae taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta
lauhkeata, sykkivaeae pauhua, joka naeytti kuuluvan samalla haavaa joka
puolelta; ikaeaenkuin olisi heitae laehestynyt etaeisiae karjalaumoja
ontolla maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi haeneen
saeteilevaen ymmaerryksen katseen.

"Siellae on koski!" haen huudahti. "Laskemmeko tuon?"

Taavi nauroi.

"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsaekarju', joka siellae
pauhaa, ja se on enemmaen putous kuin koski. Aivan sen alla on pyoerre
ja suvanto, ja siitae me laehdemme kanootilla."

Heidaen jatkaessaaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan
mielestae taeyttaevaen haenen sielunsa ja se vaikutti haenessae syvaen
vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui,
niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvaenae, ikaeaenkuin sen
pinnalla uiden. Sitten metsaen edestae paein ohetessa ja valkoisen
paeivaenvalon sieltae vastatessa puron aeaeni yht'aekkiae tukehtui,
kerrassaan hukkui. Lauhkea laepitunkeva pauhu puhkesi yht'aekkiae
vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, raejaehtelevaeksi jyrinaeksi; ja
metsaestae ulos astuessaan heillae oli edessaeaen mutkainen putousrinne
pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertaevinae aallot
hyppelivaet ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin aerjyvaeae rinnettae ja
siellae taeaellae mustat kalliopaadet pistivaet vedestae olkapaeaensae
ja ainiaan harasivat hyoekyjen voimaa vastaan.

Miranda seisoi taemaen naeyn tenhoamana ja katseli, sillae aikaa kun
Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja
tyoensi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka
palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan haen pani tiiviin risukimpun
Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun haenelle selkaenojaksi,
jottei poikkituki tekisi haenelle haittaa.

"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikae olla polvillasi",
Taavi selitti, "sillae minun taeytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa
sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."

"Mutta minae melon paremmin polviltani", intti Miranda.

"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran
ehkae vain, ettae joskus ulotat kalliosta, siinae kaikki. Virta ja minae
pidaemme huolen lopusta."

'Metsaekarjun' putous paeaettyi sangen laajaan ja syvaeaen lampeen,
jonka suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin ettae se
jurona laehti matkaa jatkamaan. Taavi oli peraessae polvillaan, mela
kaedessae, pitkae valkoinen sauvoin peraestae pitkaelle pistaeen, niin
ettae se oli joka hetki kaesillae. Muutamalla melan pistoksella pieni
venho kiiti syvaen virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille
pyoerteille, joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman
minuutin kuluttua kierrettiin aekkijyrkkae kasvien kaartama
kallionpolveke, jonka jaelkeen virran viimeinenkin voima raukesi
syvaeaen tilavaan kanavaan, koprun aerjyntae masentui aekkiae samaksi
sykkivaeksi jyrinaeksi, jonka he olivat ensin kuulleet, ja kanootti,
Taavin aeaeneti sille kyytiae antaessa, kiiti myoetaemaahan tumman
ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli taetae hiljaista vettae, ja
taellae vaeliae Mirandan piti vaelttaemaettae saada meloa. Kalliot
kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden
partaalta ja kesaekuun aurinko, jonka laemmin valotulva taeytti vettae
virtaavan kalliokaukalon, vielae suuresti kohensi sen jylhyyttae. Sitten
kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiae, rehevaen
kasvullisuuden peittaemiae rinteitae ja edestae paein alkoi kuulua
paisuvaa temmeltaevaeae pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti
sukkelampaan eteenpaein. Kuohujen pauhu naeytti hyoekkaeaevaen
vastavirtaa heitae vastaan. Virran kalvo alkoi kallistua matkan mukaan;
silti kuitenkaan murtumatta se jaerjestyi pitkiin nauhamaisiin
poimuihin. Kaukana vesimaeen alla mellasti sitten vastassa ahnas
poellyinen valkoinen vyoehyt lyhyitae hyoekyaaltoja, jotka kulkivat
aivan uoman poikki.

"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellae aeaenellae,
nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa
luistaessa myllaekkaeae kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben
moekille saakka. Eikae sitae kauaa viivytae taellae matkalla."

Lyhyen hetken kuluttua Miranda naeki lehvaeisten rantain ikaeaenkuin
vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikaeaenkuin heitae kohti
karkaavan. Haen ei ollut vielae koskaan laskenut koskea; jaervellae vain
haen oli opetellut kanoottia hoitamaan. Haen pidaetti henkeaeaen, mutta
pysyi pelottomana myllertaevaen veden pauhatessa ja voihkiessa haenen
ympaerillaeaen. Sitten haenen verensae kiihtyi jaennityksestae; hermoja
kimitti. Haenen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja
umpimaehkaeaen. Mutta haen hillitsi kuitenkin mielensae. Ei
liikahtanutkaan. Piti kiinni melasta, joka makasi joutilaana haenen
edessaeaen, ja kaedellaeaen vain kiristi sen vartta, niin ettae rystaet
valkenivat. Taavi ei virkkanut sanaakaan; ei mikaeaen ilmaissut haenen
laesnaeoloaan, paitsi ettae kanootti ampui suoraan kuin nuoli ja iski
varmasti kiinni suuriin hyoekyviin aaltoihin, niin ettae Miranda kyllae
tiesi haenen teraesranteidensa sitae ohjaavan. Aekkiae pulpahti aivan
keulan eteen saermaeinen musta kallio, jota vastaan vesi hurjasti
rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin kahden puolen. Kanootti
syoeksyi suoraan sen paeaelle ja Miranda pidaetti henkeaeaen.

"Pistae oikealta puolelta!" kaeski Taavi teraevaeaen. Miranda pisti
terhakasti melallaan, pisti kerran--toisen--jo kolmannenkin,--ja viime
tingassa kaeaentyen ja veden partaillaan solistessa kanootti hyvaessae
turvassa kiiti ohi.

Miranda herkesi melomasta. Edessae oli jyrkempi rinne, mutta selvae
uoma, aallot eivaet olleet korkeita, mutta lainehtivat sisaeaenpaein
keskustaa kohti. Kanootti hyoekkaesi niiden keskelle, kellervaen
viheriaein, sisaelmyksiaeaen myoeten vaahtojuomuisten hyoekyjen
molemmilta puolilta sitae rutistaessa. Penkan juurella kihisi
teraevaenae ja auringonpaisteessa loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa,
keskiuomassa paikallaan hyoekyen, taapaein kipertyvaet harjat ohuina ja
saermaeisinae. Taavi laski suoraan niiden puhki. Ohuet harjat heittivaet
nopean venhon niitae puhkoessa toinen toisensa jaelkeen kylmaet tyrskyt
vasten Mirandan kasvoja, kastaen haenet ja syytaeen kanoottiin suuren
sangollisen vettae.

"Ohhoh!" hengaehti Miranda yllaetettynae ja ravisti hiuksiaan hurjasti
nauraen.

Taemaen jaelkeen oli satakunta syltae tyynempaeae vettae ja Taavi laski
varovasti rantaan.

"Meidaen taeytyy mennae maihin ja tyhjentaeae vene", haen sanoi. "Ei
koko matkalla ole taemaen jaelkeen enaeae samanlaisia isoja aaltoja;
eikae nyt enaeae nakkaa vettae Gabelle mentaeessae."

"Ei tee mitaeaen, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se
oli ihanaa, Taavi! Ja sinae laskit mainiosti!"

Taemae kiitos hieman haemmensi Taavia, eikae haen osannut osottaa
tyytyvaeisyyttaeaen sen johdosta muuta kuin tyhmaellae irvistyksellae,
joka yhae oli haenen kasvoillaan haenen taas kaeaentaeessaeaen kanootin
oikein paein ja tyoentaeessaeaen sen vesille. Se oli vielae paikallaan,
kun Miranda asettui keulaan; ja kumma kyllae, tytoellae ei ollut
mitaeaen halua moittia haentae siitae.

Tuntikauden kesti vielae laskua ja se oli melkein yhtaemittaista
koskimatkaa, siellae taeaellae vain lyhempi kappale tyyntae vettae. Ei
ollut ainoatakaan yhtae pitkaeae ja rajua koskea kuin ensimaeinen; mutta
kun kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka
kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestaenyt
jaennitys raukaisi Mirandaa. Haenestae tuntui, kuin olisikin se ollut
haenen, eikae Taavin erehtymaetoen silmae ja pettaemaetoen ranne, joka
kuljetti kanootin voitokkaasti aerjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.

He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin
ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapaeivaen aurinko paeaesisi pihkaa
saumoista sulattamaan. Gaben moekki oli kivenheiton paeaessae niitystae
siksi korkealla maalla, ettae se oli kevaettulvilta turvassa. Se oli
kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat
vielae mustia kantoja taeynnaeaen; ulkohuoneet hajoamaisillaan; moekin
ympaerillae ei koeynnoestae, ei pensasta. Miranda tunsi saeaelin
pistoksen sitae katsellessaan. Heidaen moekkinsae oli kyllaekin autio,
mutta sen autius oli korkeata, jylhaeae ja kirkasta; se naeytti
pitaevaen seuraa taivaan taehtien kanssa. Mutta taemaen paikan autius
oli umpinaista laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa.
Haen oli niin suruissaan, ettae melkein itki, naehdessaeaen sen kalpean
vaimon alakuloisine silmineen, joka ilmestyi moekin oveen heille
tervetuloa toivottamaan.

"Sary Ann, taemae nyt on Miranda, josta teille puhuin."

Molemmat naiset kaettelivaet toisiaan hieman ujosti rotunsa
vaiteliaaseen tapaan, eikae kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.

"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo ja
kulki vaesyneesti tupaan.

Akkunan vieressae istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,
jonka pitkaet vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti
leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Haen
kohotti surulliset sinisilmaensae Mirandan kasvojen puoleen, kun taemae,
nopean hellyyden ja saeaelintunteen valtaamana, juoksi eteenpaein ja
polvistui haentae syleillaekseen. Immen eloisuus ja haenen katseensa
hellae kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Haenen kuihtuneet pienet
kasvonsa kirkastuivat. Haen kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda
painoi haenen kellervaen paeaensae vienosti rintaansa vastaan ja sai
toein tuskin estetyksi silmaensae kyyneltymaestae,--niin koskivat
haeneen lempi ja saeaeli ja sydaemen aeitiyden kaiho.

"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka
tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeaenae
huudahtamatta:

"Tahtoisinpa minae tietaeae, kuka ei haeneen suostuisi?"

Haen taellae hetkellae tunsi, ettae Miranda nyt oli paljasta ihmistae,
eikae koskaan voisi kokonaan palata salaperaeiseen kaameaan eraemaahansa
eikae pitaeae metsaen mykkaeae karvaista heimoa omaa laemmintae
ihmissukuaan parempana. Haen kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti
laeaekkeen Mirandan avuliaasta kaedestae, ikaeaenkuin se olisi ollut
jumalten juomaa. Jimmyn aeiti katseli impeae peittelemaettoemaellae
mielihyvaellae. Jos olisi ollut pelkoa, ettae Miranda jaeisi sinne
pitemmaeksi aikaa, niin haenessae olisi heraennyt aeidin kateutta; mutta
naein ollen haen tunsi vain mitae suloisinta helpotusta, kun Jimmy naein
sai olla muutaman tunnin muitten huomassa. Haen kuiskasi Taaville
kuultavasti--tai oli vain kuiskaavinaan paremmin haernaetaekseen:

"Siitae tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin naetti ja veikeae pikku
vaimo, ja haen se osaa hoitaa lapsesi. Sinae olet onnen poika, ja minae
vain toivon sinun ymmaertaevaen, kuinka onnellinen olet!"

Pages:
1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12
Copyright (c) 2007. topboookz.com. All rights reserved.