Aarniometsan sydan
C >>
Charles G. D. Roberts >> Aarniometsan sydan
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12 Produced by David Starner, V-M Osterman, Robert Connal
and the Online Distributed Proofreading Team.
AARNIOMETSAEN SYDAEN
KIRJOTTANUT
CHARLES G. D. ROBERTS
SUOMENTANUT
I. K. INHA
SISAeLLYS.
I. Polkua vaanivat silmaet
II. Raivion moekki
III. Kylaekunnasta karkotetut
IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa
V. Kroof, se iso emaekarhu
VI. Mirandan pyhitys metsaelle
VII. Ystaevykset
VIII. Kirves ja sarvet
IX. Pax Mirandae
X. Filistealaisten pakoon ajo
XI. Miranda ja nuori Taavi
XII. Nuori Taavi raiviolla
XIII. Lypsyaikana
XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla
XV. Riistapaisti
XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae
XVII. Koskien pauhussa
XVIII. Vieraan tihutyoe
I LUKU.
Polkua vaanivat silmaet.
Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa
vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja
salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli
ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae
pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta
maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi
sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut
kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset
harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen
kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan
hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti
toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen
raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki
_(Abies canadensis)_ on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)]
loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka
maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma,
joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen
kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru.
Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut
siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen
laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki
perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan
keijumaista narripeliae.
Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin
paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen
kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain
veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille
haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se
nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa
kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi,
vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan
ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan
kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut
monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi
lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli
Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua
loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille,
naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku
viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois-
Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S.
m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin
laitumia etsimaeaen.
Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa,
lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan
vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja
toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen
sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli
taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua
laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin.
Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri
harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet
oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli
veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut
ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae
nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty.
Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon
ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin
laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin
paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae.
Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae,
"traepperi", niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa
haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon
omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista,
ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien
sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan
metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan
syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla,
hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli
silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa
tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae
kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa
kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis
tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun
haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden
hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne
eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet
asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin
huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin
ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja,
kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia
pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,--ja sitaepae ei ensikertalainen
havaitsekaan,--erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen,
harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet
kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne
ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on
_Picea canadensis_, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat
kaevyt; "musta kuusi" _Picea mariana_, hoikka leveaeoksainen,
tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt.
Keltakoivulla, _Belula lutealla_ on harmaa tai keltainen kiiltaevae
tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia "harmaa koivu" tarkoittaa,
sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia
(_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)]
lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut
veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden
kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae
kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan
huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae
haentae vaanivat monet silmaet.
Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion
polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen
seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman
kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki
vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras
pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat
jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat
yleiseen aeaenettoemyyteen.
Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden
tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se
ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella
melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan
ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae
pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova
aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes
sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan
taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat
kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae.
Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa
suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja
kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta
kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen
koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi,
ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka
teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin
oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se
kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin
tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae.
Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan
kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla
istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat
toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen
mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle--ja meni
ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae
perintaetietoa vastaan,--ettae se, joka istuu hiljaa, istuu
naekymaettoemaenaekin--ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen
saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa.
Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote:
Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan
syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki
jaenis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinae selkaeae
pitkin. Sen silmaet vahtivat inholla jopa melkein uhmalla taetae
raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja
semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jaenis halveksien,
"paeaesisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta
huokui kautta metsaen, toi miehen hajua jaenoen piilopaikkaan, ja sai
taemaen herkaet sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta
aekkiae tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jaenoe naeytti samalla
kaepertyvaen puolta pienemmaeksi, sierainten jaeykistyessae suuriksi.
Se oli portimon haju-jaenikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui
silmaenraepaeyksessae, ja silloin jaenoen tarkka silmae naeki, mistae se
tuli. Sillae toisin kuin kaikki muu metsaekansa liikkui portimo. Se
kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen paeaessae polusta. Mutta
niin hyvin sen vaerit sulivat ympaeristoeoen, niin varjomainen oli sen
liikunto aeaenettoemaessae siroudessaan, ettei mies sitae kertaakaan
huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan haeijyllae vihalla, mutta ison
tukkimiehen onneksi eivaet portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat
elaeimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkaeaen arvoiset sen
haeijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka paeaettynyt
siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jaeaenyt polulle hiirien
viikkoiseksi ihmeeksi.
Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki (_Putorius visson_) on
portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden vaelissae on uimaraepylaet.
Paitsi kaloja se syoe mielellaeaen kanoja. (Suom. muist.)] vielae
laempoeisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen
turhan vahtimisen ja kaeaentyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiae ja
ihmetteli, mitae asiaa mokomalla kalansyoejaellae oli laehteae niin
kauas vedestae. Ei se juuri pelaennyt--harvalle elaeimelle pelko on niin
tuntematon kuin portimolle --mutta sillae oli vielae haeijyssae
pikkusydaemessaeaen ripponen jaerkeae ja se tiesi, ettae minkki oli
melkeinpae yhtae pahasisuinen kuin se itsekin ja laehes kolme kertaa
isompi.
Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta
vaeijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreaeae silmaeae,
teraet hienoina mustina rakoina. Ne silmaet olivat pyoereaessae
karvaisessa paeaessae, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja
vaehaen kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa
pitkin pyoereaetae ruskeata paeaetae. Neljae partaveitsikynttae oli
vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillae villikissa tiesi--ehkae oli
jollain salaperaeisellae tavalla saanut taemaen tiedon etaeiseltae
heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta --ettae ihminen
se oli kaiken metsaekansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitae
himotti hypaetae miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja
ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana.
Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa
luontoaan perinyt hyvaen annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai
astua kompuroida edelleen haeiritsemaettae ja vaehaeaekaeaen
aavistamatta sitae viheriaeistae vihan liekkiae, joka paahtoi haenen
niskaansa.
Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi laehellae polkua olevasta
pimeaestae notkelmasta pienen poekkoeryteikoen keskeltae. Siellae oli
Kroof karhu viileaessae haemaeryydessae takajaloillaan istuen ja
mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen haeaelytellen sekae joskus
pyyhkaeisten pois saeaesken kuononsa herkkaetuntoisesta kaerjestae.
Kroofilla ei taenae kesaenae ollut penikkaa peraessaeaen juoksemassa
ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli naein mukavasti
haeaelynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan haeirioeitae;
mutta kuullessaan metsaekanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten
saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jaeykistynyt kuin isoksi ruskeaksi
kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmaet seurasivat vierasta ja
naeyttivaet vilkuttavan. Se oli naehnyt ihmisiae ennenkin eikae heitae
pahoin pelaennyt, enempaeae kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se
kammosi turhia ikaevyyksiae, niin ei se huolinut tunkeutua heidaen
huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsaen tapaa ja pysytteli
aeaeneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsaen kaikkea
muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vaehimmaen
ympaeristoensae orja. Ja sillae on lisaeksi suuri annos huumoria, tuota
inhimillisintae kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillae se tunsi
taemaen harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistae meluapitaevistae
metsaenhakkaajista, joiden leiristae kaukaa Kuah-Davikin rannalta se
viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttaeviae sianpaisteja.
Sitae yritti jaelleen hupaisesti keikututtaa taemaen mieleen muistuessa,
mutta se ei olisi oikein kaeynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja
sen vuoksi sai keikuttaminen jaeaedae sikseen. Kroofin paeaehaen
juolahti, ettae mitaehaen jos yhdellae kaemmenen laeimaeyksellae
repaeisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikoe siinae
olisi kaikenlaista hyvaeae tavaraa, ehkaepae siankin paistia; mutta
taemaekin oikullinen paeaehaenpisto sai jaeaedae sikseen. Vasta kun se
oli naehnyt miehen kulkevan polkua pois pitkaeaen matkaan ja katoavan
maeen toiselle rinteelle, se syvaellae, omia asioitaan muistelevalla
moeraehdyksellae jaelleen kaeaensi huomionsa saeaeskiin, jotka olivat
sillae vaelin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellaet kohdat.
Naemae edellisillae sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistae polun
vaanijoista, jotka itse naekymaettoeminae silmillaeaen mittailivat
aarniometsaeaen tunkeutuvaa miestae. Pitkin matkaa haenen joka
askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei haen olisi astunut niin
turvallisena ja mistaeaen vaelittaemaettae, jos haen olisi tiennyt,
ettae hiljattain, edellisenae vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut
naeille maille ja anastanut laeheisen vuoren rinteestae tyhjaen pesaen.
Eipae suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmaet olisivat
etsien tutkineet jokaisen tien paeaellae riippuvan oksan; sillae ei
kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen
vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. [Footnote: Puumaa
(_Felis concolon_) sanotaan Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja
"vuorijalopeuraksi". Nykyisin sitae Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin,
tuskinpa ensinkaeaen niissae seuduissa, joissa taemae kertomus liikkuu.
(Suom. muist.)] Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan
metsaestaemaeaen vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa
laajametsaeisessae laaksossa.
Asiain naein ollen ei vanhaa tukkimiestae kaikkien vaeijyjaein puolelta,
jotka haentae silmillaeaen seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa,
kuin mikae kimalti neljistae pienistae kirkkaista silmistae korkealta
vanhan petaejaen latvahaarasta. Pieneen salareikaeaen oli sinne kuin
lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljae nuorta sileaetae
oravanpaeaetae, ja naeitten mielenkiintoa sanomattomasti heraetti se
kumma elaein, joka niin raskaasti astua toemisteli heidaen allaan. Jos
ne olisivat olleet kylaekunnan oravia, niin ne epaeilemaettae olisivat
huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet haentae,
sillae orava harrastaa avomielistae puhetta. Mutta oleskellessaan
aarniometsaen asuinmailla oravakin oppii hillitsemaeaen itsensae; ja jos
nuori orava taessae ympaeristoessae olisi rupattanut kovalla aeaenellae
vaikkapa omassa pesaessaeaen, niin olisi siitae voinut olla hyvinkin
ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden naekoepiiristae
kadonnut, niin kaikki neljae paeaetae katosivat pesaen myskille
tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellae pohdittiin taetae kummaa aivan
hiljaisin kuiskauksin.
Tukkimiehen matkaa tehdessae ja maata mitatessa pitkillae laahustavilla
askelillaan polku vaehitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli
kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydaenmetsaen kirkas
ruskeanvihreae haemaeryys edestae paein vaaleta ja ilmasta haevitae
kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinaen lauhaa vaatimatonta
tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsaestae jaerven
rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevaen kirkkaana
haaleanviheriaeisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana
kalpeata hikistae taivasta vastaan. Kivenheiton paeaessae kaislikosta
kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen paeaessae souteli veden
hohteessa jaeaekuikan musta yksinaeinen muoto.
Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja haenen myttynsae vaerit
sattuivat kuikan silmaeaen, niin lintu upotti itsensae syvemmaelle
veteen, jotta naekyivaet vain pysty kaula ja vaajamainen paeae. Sitten
se leveaen nokkansa avaten paeaesti selittaemaettoemaen ja
haemmaestyttaevaen naurunraehaekkaensae--joka oli kuin hiljaisuuden
haevaeisemistae, mutta samalla varotushuuto kaikille jaerven piirin
asukkaille. Jaeaekuikka oli naehnyt ihmisiae ennenkin ja se halveksi
heitae, ja sitae huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa
niitae pitkiae mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun
ihmiset niitae ojentelivat; sillae olipa se eraeaessae toisessa
jaervessae, joka oli kylaekuntaa laehempaenae, oppinut sukeltamaan
samalla kun naeki leimauksen, ja siten vaeistaemaeaen niitae
joutavanpaeivaeisiae raeiskiviae siruja, joita sauvasta lensi.
Tukkimies ei kuikalle suonut ensimaeistae sen enempaeae kuin toistakaan
ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt
jonkun matkaa pitkin jaerven sivua, kunnes ranta kaevi korkeammaksi ja
ryhmyisemmaeksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki,
joka tyoensi vaahtoviiruja ja pitkiae kareita jaerven tyynen pinnan
poikki. Kallioniemellae seistae toeroetti kalpea, myrskyjen huuhtelema
kelopuu, joka oli ollut vihanta petaejae, ennenkuin sen salama silpoi.
Sen murtunutta latvaa valkeapaeae-kotka paraillaan kaeytti
pesaensijakseen. Taemae suuri lintu kaeaensi outoa kulkijaa kohti
vihaiset keltaiset silmaet--julman naekoeisen, kuperan otsan alaiset
silmaet--ja kurkotti pitkaelle litteaelakista kaeaermemaeistae
paeaetaeaen haentae tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja
kiljasi haenelle--kiljasi kolme kertaa mielensae mukaisin vaeliajoin.
Sitten matkamies jaelleen katosi metsaen haemaeryyteen ja kopea lintu
poeyhisteli hoeyheniaeaen voiton ylpeaenae.
Polku puuttui nyt joen seuraan, jaettaeaekseen sen kuitenkin heti ja
sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli
kulkenut taemaen sulotuoksuisen alueen laepi, niin jaei joen masentunut
kohina haenen taakseen ja metsae sai takaisin jylhaet saevynsae.
Jaelleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhae enemmaen
muistella kantamustaan, ja yhae vaehemmaen ja vaehemmaen vaelittaeae
ympaeristoeistaeaen; ja uuden tunnin vaeijyivaet haenen jokaista
askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmaet. Sitten
metsae taas paeivaenvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion
vaeljaelle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja
vatukkapensaiden laepi, jotka metsaen ja aukean vaelillae kasvoivat
puolueettomana vyoehykkeenae; etsi tiensae pitkaen aution laidunmaan
palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho
(_Erachthites hieracifolia_), eraes amerikkalainen rikkaruoho, joka
rehottaa palaneilla mailla.] laepi; ja heitti maahan myttynsae kaikkein
yksinaeisimmaen moekin eteen, mitae haen oli koskaan sattunut
naekemaeaen.
II LUKU.
Raivion moekki.
Mustana ja jaeykkaenae suojasi moekkiae laehelle ulottuva niemeke
kuusimetsaeae pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitae
oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka naeytti kyllaekin paljaalta.
Ei ainoakaan pensas eikae vesa verhonnut vankkain hirsiseinaein
alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinae riekaleina, jotka
kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkaeraeaesyinen
rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin
hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna.
Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinae irvisti leveae rako; ja
pitkin rakoa kasvoi paeaerme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty
armotta lakosi. Molempien vaehaeisten akkunain puitteissa oli vielae
lasin palasia--ja vahvalta haemaehaekin verkkoja ja naeiden kokoomaa
tomua ja kuihtuneiden hyoenteisten jaeaennoeksiae. Leveaeraeystaeinen
katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen
kertaan tuohella peitetty, naeytti vastustaneen vuodenaikain
hyoekkaeystae urhoollisella rintamalla, sillae siihen ei ollut tullut
montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen paeaessae oli pihamaan
toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen,
ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen
etelaeseinaellae oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty
raenstynyt vaja. Navetta oli rakennettu paeaerakennuksesta
vaelittaemaettae, miten tasanne sattui kulkemaan, sillae perustuksille
oli ollut vaikea loeytaeae tasaista maata. Sen ympaerillae kasvoi joka
puolelle pitkaeae karkeata heinaeae, joka nyt kellastuneena kahisi
kuivuuttaan; se oli itaenyt siemenistae, joita oli vuosien kuluessa
rakojen kautta varissut parvessa saeilytetystae heinaestae. Molempain
rakennusten vaelimaa ja moekin oven ympaerystae monta syltae laajalti
oli lahoavan lastukon peitossa, jonka laepi suolaheinae ja ratamo,
kovapintaisimmat kylaekunnasta tulleista siirtolaisista, yhae vielae
leveinae ja tympeinae tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan
toisella puolella ulkohuonerivin vieressae oli parireen raenstynyt
runko, ruostunut rauta-antura yhdestae jalaksesta irti kiskottuna; ja
pihamaan keskellae, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden
oli siinae vaikein paeaestae juurtumaan, makasi haljennut poelkky, jonka
arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
Vanhalta tukkimieheltae paeaesi syvae huokaus taemaen mittaamattoman
autiuden painostuksesta. Haenen katseensa kierteli rikkaruohoisia
kenttiae, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki
epaetasaisten kannokoitten, joilta siellae taeaellae loisti kultapiisku-
paelviae ja veripunaisia kuloruoho-laeikkiae. Haenestae yksinaeisyys
kaevi yhae kaameammaksi naeiden luvattomilla paikoilla rehottavien
vaerilaeikkaein vuoksi, ehkaepae sen vuoksi, ettae ne muistuttelivat
kotoisempia ja leppeaempiae naekoejae. Haen nojautui kirveeseensae ja
osotti peukalollaan umpimaehkaeaen:
"Rupea nyt taemmoeistaekin paikkaa asumaan!" haen sanoi miettivaeisenae,
eikae naeyttaenyt paikkaa ensinkaeaen hyvaeksyvaen. "Kyllae minae ensin
kaevisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissae onkin vaikka kymmenen
miehen sisu!"
Sitten haen kiskasi oven auki, kohottaen sitae samalla, saranan
rasitusta keventaeaekseen, ja astui sitten kurkistellen sisaeaen. Haenen
niin tehdessaeaen livahti haarapaeaesky ulos saerkyneestae
akkunaruudusta.
Moekissae oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmaen
huoneen laipiona oli raeystaeiden tasalle rakennettu parveke, joka oli
paeaehuonetta kohti avoin. Paeaehuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta
kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhaetty katto. Idaen puoleisella
paeaetyseinaellae oli luonnonkivestae tehty hormi, jonka alaosa oli
kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja
niskarautoineen. Akkunaseinaellae oli seinaeaen kiinnitetty
lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkae sivu liettae kohti, kahdesta
lankusta kyhaetty kapea poeytae, jota kannattivat vuolemattomat
permantoon upotetut paalut. Siinae kulmauksessa, joka oli etaeimpaenae
liedestae, oli vaeliseinaeae vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin
pitkae laitio, joka oli puoleksi taeytetty kuusen ja hemlokin kuivilla
punertavilla havuilla. Permanto oli taeynnaeaen lakastuneita lehtiae ja
tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestae. Taavi ukko kulki lattian
poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Haen huomasi kuusenhavut toiseen
paeaehaen kuovituiksi ja sillae tavalla jaerjestetyiksi, etteivaet ne
voineet olla ihmistae varten.
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 |
12